Hyppää pääsisältöön

Hullu vai ei?

Toimittamani MOT: Pakkohoitoon tuomitut ruotii tahdonvastaista psykiatrista hoitoa. Puhuin juttua tehdessäni useiden mielenterveyskuntoutujien kanssa. Monen kertomus vaikutti aluksi hurjalta: valkotakkiset olivat täysin yllättäen hakeneet heidät kotoa sairaalaan tai terveyskeskukseen. Hoitajien mukana oli usein poliisi, joko ovella tai kadulla odottamassa.

Kotoa noutaminen ja M1-tarkkailulähetteen saaminen oli ollut järkytys. Usein aloite hoitoon toimittamiseksi oli tullut kolmannelta osapuolelta: ex-puolisolta, vanhemmilta tai jopa kunnan viranhaltijoilta. Pakkohoitoon joutuneet ihmiset itse eivät kokeneet olleensa hoidon tarpeessa.

Eräs nainen on laittanut internettiin videoita noutamisestaan. Videoilla hän ei vaikuta psykoottiselta tai väkivaltaiselta, vaan väittelee ovelleen ilmestyneen sairaanhoitajan ja poliisien kanssa täysin asiallisesti. Ensivaikutelma lähes kaikista kohtaamistani mielenterveyskuntoutujista oli sama: miksi ihmeessä tämä ihminen on laitettu pakkohoitoon? Ja miksi ihmeessä hän ei jälkikäteenkään ole saanut oikeutta?

Lähempi tutustuminen alkoi kuitenkin tuoda kuhunkin tapaukseen lisää harmaan sävyjä. Puheissa alkoi vilahdella paranoiaa ja salaliittoteorioita. Toimittajana jouduin arvioimaan ihmisiä uudelleen: ehkäpä tämä nainen sittenkin oli psykoottinen, ehkä tämä mies sittenkin oli vaarassa tappaa itsensä.

Maallikon on erittäin vaikea määritellä onko joku psyykkisesti sairas vai ei ja oliko hän kenties hoidon tarpeessa osastolle joutuessaan. Kuten ohjelmasta käy ilmi, aina tämä ei onnistu kokeneelta lääkäriltäkään.

Psykiatrisia potilaita pidetään usein sairaudentunnottomina, eli potilaat eivät ymmärrä hoitonsa tarvetta ja he ovat usein voimakkaasti eri mieltä hoitohenkilökunnan kanssa. Osa myönsi tämän itsekin. Sain yhteyden kahteen mielenterveyskuntoutujaan, jotka olivat valittaneet hallinto-oikeuteen pakkohoitoon määräämisestään. Hoitojaksosta oli kulunut sen verran aikaa, että kuntoutujat olivat saaneet etäisyyttä tapahtumiin. Molemmat kertoivat, että vaikka he osastolle jouduttuaan kokivatkin pakkohoidon vapaudenriistoksi, jälkikäteen arvioituna hoitojakso saattoi sittenkin olla heidän pelastuksensa.

Tällaisia ihmisiä siis on. Pelottavaa on se, että joskus perusteltukin kritiikki saatetaan tulkita sairaudentunnottomuudeksi. Asiallisiakaan valituksia tai kanteluita ei oteta vakavasti, koska kritiikin katsotaan olevan osa potilaan sairautta, sairauden oire. Hyvin harva valitus päättyy oikeudessa potilaan hyväksi. Myös aluehallintovirastot antavat vain harvoin huomautuksia psykiatrisille yksiköille potilaiden tekemien kanteluiden perusteella.

Mielenterveyden keskusliiton juristi Merja Karinen suorastaan kiihtyi, kun kysyin, että entäs nämä sairaudentunnottomien valitukset. Hän vastasi, että täytyyhän heilläkin olla oikeus saattaa pakkohoitomääräyksensä ulkopuolisen valvovan tahon tutkittavaksi. ”Kun on kuitenkin tämmösistä perus- ja ihmisoikeuteen puuttumisesta kysymys, niin varsinkin sillon täytyy olla kattava oikeusturvajärjestelmä näille potilaille, joiden oikeuksiin puututaan.”

Loppujen lopuksi on siis epäolennaista onko valituksen tekijä mieleltään terve vai sairas, pääasia että oikeusturva on olemassa. Ja kuka sen terveydentilan edes pystyy luotettavasti määrittelemään?

Kommentit