Hyppää pääsisältöön

Minkä ikäinen lapsi kestää yön erossa vanhemmistaan?

Milloin lapsi on valmis olemaan yön erossa vanhemmistaan?

 

Löydät varmasti chat-palstoilta lukuisia puheenvuoroja, joissa vauva on jätetty muutaman viikon ikäisestä hoitoon vuorokaudeksi ja hyvin on mennyt. Valitettavasti en voi luvata sinulle yhtä helppoa vastausta!

Lapsen hyvälle kehitykselle on välttämätöntä pysyvän, hoitavan aikuisen jatkuva läsnäolo. Pienellä lapsella ei vielä ole kykyä säilyttää kokemusta maailmasta ja omasta olemassaolostaan, vaan hän rakentaa pysyvyyden tunnetta yhdessä hoitavan aikuisen kanssa. Aikuisen vastatessa toistuvasti lapsen itkuun oikealla hoivalla, alkaa lapselle kuukausien kuluessa rakentua käsitys siitä, että hän on olemassa. Lastenpsykiatrian merkittävä oppi-isä, Donald Winnicott, on ilmaissut tämän asian kauniisti: ” Ei ole olemassa vauvaa sellaisenaan, on vain vauva ja hänen äitinsä”. Isä on tietysti vauvalle yhtä hyvä ja turvallinen hoitaja kuin äiti!

Jos lapsen tuttu hoitaja ”katoaa”, lapsen oma kokemus olemassaolostaan lakkaa. Kokemus on vauvalle hyvin ahdistava. Puhutaan ”annihilaatiokauhusta” eli hajoamisen tunteesta, jonka valtaan vauva tuolloin joutuu. Vastaavaa voivat aikuiset kokea joskus paniikkikohtauksessa tai muun vakavan, mielenterveyttä uhkaavan ahdistuksen vallassa.
 
Kun vauvaa hoitava aikuinen toistuvasti reagoi lapsen viesteihin suurin piirtein samalla tavalla, alkaa lapsi kerätä itselleen mielikuvia itsestään, vanhemmistaan, kodistaan. Näiden mielikuvien – ikään kuin ajatusten tai muistojen- varassa vauva jaksaa pikku hiljaa hetken odottaa rauhallisena tarpeensa tyydyttämistä.  Mielikuvien kerääminen ja säilyttämään oppiminen on hidasta.

Muutaman kuukauden ikäinen vauva kestää turvallisesti vanhempien muutaman tunnin poissaolon, jos häntä hoitaa vauvalle tuttu aikuinen vauvalle tutussa paikassa vauvalle tutulla tavalla. Vasta vuoden ikäinen lapsi kykenee säilyttämään vuorokauden ajan mielikuvansa vanhemmistaan.

Näin ollen yön erossa vanhemmistaan kestää tilanteesta riippuen noin kymmenen kuukauden – vuoden ikäinen vauva. Yksilöllisiä eroja on – kumpaankin suuntaan. Muistattehan aina arvioida tilannetta nimenomaan oman vauvanne näkökulmasta!

Jos olette erossa vauvasta, voitte lisätä hänen turvallisuuden tunnettaan monin tavoin. Kertokaa etukäteen vielä puhumattomallekin vauvalle aikovanne käydä poissa ja tulevanne takaisin. Kertokaa kuka vauvaa hoitaa. Lähtekää vauvan hereillä ollessa niin, että hän huomaa lähtönne. Antakaa vauvan tottua hoitavaan aikuiseen teidän läsnä ollessanne. Järjestäkää hoito mieluiten vauvan kotiin. Jos hoitopaikka on muualla, ottakaa mukaan vauvalle tärkeitä esineitä: oma peitto, unilelu, tutut ruuat ja muutama tuttu lelu. Varmistakaa, että hoitaja ymmärtää vauvan viestit ja noudattaa vauvalle tuttua päiväjärjestystä ja hoitotapoja. Kehottakaa hoitajaa puhumaan teistä poissaolonne ajan. Olkaa puhelimen päässä siltä varalta, että erossa olo on sittenkin vauvalle liikaa. Palatkaa heti kun voitte. Tullessanne huomioikaa heti vauvaa niin paljon ja kauan kuin hän tarvitsee - siihen voi mennä tunteja.

Vauvan reagointia erossa oloon on joskus vaikea tulkita. Voitte olla huoletta, kun vauvanne poissa ollessanne syö, kakkaa, nukkuu, leikkii, seurustelee ja itkee tavalliseen tapaansa. Muutos missä tahansa näissä voi olla vauvanne tapa kertoa, ettei hän kestänyt eroa. Tavallista vähäisempikin itkeminen on huolestuttava merkki! Kun vauvanne palatessanne joko ilahtuu tai pyrkii itkien syliinne, on ero todennäköisesti ollut hänelle turvallinen. Jos palatessanne vauva sen sijaan on kuin ei huomaisikaan teitä, hän osoittaa eron olleen liian pitkä tai olonsa olleen liian turvaton. Vauvanne mielikuva teistä – ja omasta olemassaolostaan - on ehtinyt kadota.

Valitettavasti monet aikuiset tulkitsevat vauvan välinpitämättömyyden tarkoittavan, ettei vauva ”huomannutkaan vanhempien olevan poissa”. Näistä surullisista väärinkäsityksistä syntynevät monet tarinat siitä, miten pieni vauva on ollut ongelmitta päiviäkin erossa vanhemmistaan.

 

Janna Rantala on lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja pienten lasten äiti. Hänellä on laaja työkokemus lasten ja perheiden ongelmista - vauvasta teini-ikäisiin. Hän on toiminut myös aikuispsykiatrina, neuvola- ja koululääkärinä sekä kouluttajana. Tällä hetkellä hän opiskelee perhepsykoterapeutiksi.

Linkit:

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Vanhemmuus

  • Ainutlaatuiset kakarat – ymmärtääkö kirjallisuus 2010 -luvun lasta?

    Tutkin Nummen Karkkipäivää ja Aapelin Pikku Pietarin pihaa

    Nykyvanhemmat ymmärtävät lapsiaan paremmin kuin yksikään aikaisempi sukupolvi. Lapset ovat osallisia ja kantavat yhä enemmän vastuuta itsestään. Toimittaja Maija Puska pohtii esseessään, kuinka yllättävän samanlaisina lapset kuvataan 1950- ja 2010-luvun teoksissa. Onko mahdollista olla lapsi, jos aikuiset loistavat poissaolollaan? 2010-luvun kaupunkilaislapsi on ainutlaatuinen.

  • Kahden lapsen äiti, Satu Saarinen: “Kun biologisia lapsia ei kuulunut, oli adoptio meille luonnollinen vaihtoehto”

    Satu Saarinen on kahden adoptiolapsen äiti.

    Samalla kun Satu Saarisen isä eli viimeisiä hetkiään, sai Satu miehensä kanssa iloisen puhelun. Heistä tulisi pienen pojan vanhemmat. Kun toisesta rakkaasta oli luovuttava, saapui uusi rakas ihminen perheeseen. Oli aika hakea 2-vuotias poika kotiin Etelä-Afrikasta, Johannesburgista. Myöhemmin perheeseen saatiin myös pieni tyttö.

  • Marja Hintikka: Häpeäisit, läski äiti!

    Lopetetaan raskaana olevien ulkonäön arviointi. Nyt!

    “Katselinkin, että miten olit noin lihonut! Posketkin olivat kummasti pyöristyneet.” Näin todettiin Marja Hintikalle, kun hän kertoi odottavansa kolmatta lastaan. Marjan mielestä nyt on tullut aika julistaa raskausrauha ja lopettaa odottavien äitien ulkonäön kommentointi!

  • Perheen kanssa luontoretkellä – onnistuuko 12 kilometrin patikkaretki pienten kanssa?

    Mitä tarvitaan onnistuneeseen luontoretkeen lasten kanssa?

    Luonnossa olo lisää niin aikuisten kuin lastenkin hyvinvointia ja vähentää stressiä. Yhdessä kokemisen ja selviytymisen riemu tekee hyvää koko perheelle! Näin lupailevat tutkimukset ja luontosivustot. Mutta mahtaako käytännön kokemus olla aivan näin riemukas? Päätimme testata, kestääkö vanhemmilla hermo vai palaako pinna, kun luontoretkellä on mukana on kaksi alle kouluikäistä lasta, ja edessä 12 kilometriä vaativaa patikkamaastoa? Entä kuinka sujuu koko retken kruunaava telttayö?

  • Marja Hintikka: Pojat ei tanssi balettia

    Kasvatetaan lapsista ihmisiä!

    Yksi varhaisimmista muistoistani on päiväkerhosta, jossa istun isolla punaisella tuolilla. Se on rangaistus riehumisesta. Selkäni takana kaikki tytöt leikkivät kotia. Käännyn katsomaan ja sisälläni käy kauhunväristys - en ikinä halua leikkiä noin tyhmiä juttuja! Muistan tunteen kuin eilisen, sillä se oli minulle täyttä totta. Kotileikki ja perinteiset “tyttöjen jutut” eivät ikinä olleet suosikkejani lapsuudessa. Entä sitten, pohtii Marja Hintikka.

  • Tylsyys kuuluu hyvään lapsuuteen – sopivina annoksina

    Tylsyyden sieto on tärkeä taito - lapselle ja aikuiselle.

    Tylsyyttä on hyvä oppia sietämään, sillä se aktivoi mielikuvitusta ja luovuutta. Vanhemman olisi tärkeää kuunnella lasta, jotta hän tietäisi onko tylsyys hetkellistä vai onko taustalla muutakin, sanoo perheterapeutti ja koulutusjohtaja Eira Tikkanen Suomen Mielenterveysseurasta.

  • Mitä lapset ajattelevat leikkivistä aikuisista?

    Vannotko leikkimisen nimeen vai onko leikki lasten juttu?

    Toiset vanhemmat vannovat leikkimisen nimeen, toiset taas ajattelevat, että leikki on lasten juttu. Mitä lapset ajattelevat leikkivistä aikuisista?

  • "Prinsessatkin huutaa joskus" - elämää aistiyliherkän lapsen kanssa

    MHL yllätti aistiyliherkän uhmaikäisen lapsen yh-äidin

    Sensorisen integraation häiriöön kuuluva aistiyliherkkyys on valtaosalle suomalaisista vielä vieras asia, vaikka häiriönä se ei ole uusi eikä harvinainen. Kukka Sariola sai ensimmäiset merkit kuopuksensa Ellin aistiyliherkkyydestä heti itkuisen vauvan synnyttyä. Arki uhmaikäisen SI-lapsen kanssa vaatii vahvaa ennakointia, tilannetajua ja aikaa. Vanhemman jaksamista tukevat pienetkin onnistumisen ilot.

  • Näin ratkaiset 5 kiperää tilannetta isovanhempien kanssa

    Tasapaino on mahdollista löytää!

    Isovanhemmat ovat monen pikkulapsiperheen paras selviytymiskeino arjessa: mummot ja papat auttavat parhaansa mukaan asiassa kuin asiassa. Läheskään aina apua ei kuitenkaan eri syistä ole tarjolla. Joskus isovanhemmat kokevat, että he ovat tehtävänsä tehneet, toisinaan perheiden vaatimuslistat ovat mahdottomia. Miten voisi löytää sopivan tasapainon isovanhempien, lasten ja lastenlasten suhteessa? Näin asiantuntija ratkaisisi viisi kiperää - ja monelle tuttua - tilannetta.

  • Marja Hintikka: Isovanhemmuus on hukassa

    Olkaa kiitollisia osallistuvista isovanhemmista.

    "Pahimpina hetkinä en kuitenkaan voinut mitään katkerille ajatuksille jotka kumpusivat mieleeni, kun seurasin vierestä ystäviä, joille tuotiin rotinoita päivittäin ja joiden esikoista tarjouduttiin ottamaan yökylään, kun vauvan kanssa oli haasteita. Mummukateus iski, pahemman kerran." Näin sanoo Marja Hintikka, joka on jo laatinut itselleen listan siitä, millainen mummo hän itse aikoo olla.

  • Biologinen lapsi on uusperheen liima

    Väestöliitto: yhteinen lapsi suojelee uusperhettä erolta.

    Uusperheen perustamiseen liittyvä uuden aikaperspektiivin opettelu on kimurantti juttu. Onko sopivaa tehdä yhteisiä lapsia, kun on jo elettyä elämää takana? Jaksaisiko vauva-arkea enää? Harmittaisiko lapsen tekemättä jättäminen? Kansainvälisten tutkimusten mukaan ratkaisu olisi hyvinkin simppeli - yhteinen biologinen lapsi kannattaisi tehdä. Tilastollisesti nimittäin yhteinen biologinen lapsi, jos mikä, auttaa uusperhettä pysymään kasassa.

  • Lapsi kaipaa muistoja ydinperheestä

    Valokuvaaja kuvasi 30 suomalaista uusperhettä lapsen silmin

    Kun perhe eroaa, häviävät valokuvat entisestä puolisosta ja perhe-elämästä hyvin nopeasti kodin ja mummolan kirjahyllyiltä ja lipastojen päältä. Aivan kuin olisi jotenkin sopimatonta pitää esillä todisteaineistoa ydinperheestä, siitä lapsen - ja aikuisen - elämän peruspilarista, joka joskus oli. Mutta mitä jos juuri sitä konkreettista jälkeä menneestä erolapsi tarvitseekin tunteakseen itsensä ehjäksi?