Oletteko koskaan nähnyt sellaista polkimella avautuvaa kannellista roskista, joka oikeasti toimisi. Että kun polkimettaisi, niin roskis auentuisi, ongelmattomuuksissaan.
Minä en.
Ne ovat sellaisia, että kun poljinta painaa, niin kuuluu “sulk” ja mitään muuta ei tapahdu, kuin korkeintaan se, että keveä roskis kallistuu sääriluuta vasten kuin lyhtytolpan varaan nyykistyvä humalainen 1950-luvun amerikkalaisissa mustavalkomusikaalielokuvissa. Poljinroskikset ovat niitä vempaimia, jotka toimivat kyllä piirustuslaudalla — ja epäilemättä vaikka 3d-animaatioissa. Mutta eivät oikeassa elämässä.
Osassa poljinroskiksia, niissä vähän painavammissa, kansi kyllä aukeaa, jos poljinta hetkuttelee juuri sopivasti, ikään kuin maanittelee, mutta sillä tavoin roskiksen kannen avaaminen vie yhdeksän kertaa enemmän aikaa kuin vain avaamalla se kädellä. Se ei siis siinä mielessä toimi, että olisi niin nopea ja kätevä ajansäästäjä, kuin sen idea antaisi ymmärtää.
Miksi poljinroskiksia siis valmistetaan ja myydään — ja miksi niitä ostetaan?
Ihminen on sellainen, että se haluaa parempaa elämää ja toisaalta haluaa päästä helpolla. Ja on toiveikas — ennakoi, että kyllä tämä vielä tästä paremmaksi lutviutuu, eventuellt.
Niinpä innokkaat suunnittelijat ja valmistajat ja kauppiaat suunnittelevat, valmistavat ja myyvät, sillä he haluavat vaurastua ja olla lomalla hienommissa paikoissa kuin vaurastumattomana voisi, ja ostaja haluaa säästää vaivaansa — ja on joko toiveikas, tai täysin unohtanut sen, että lapsuudessa sukulaisreissun lääkärikäynnillä vastaanotolla nähty emaloitu kermanvärinen poljinroskis ei toiminut, ei toiminut sittemmin mummolassa nähty peltinen — eikä toimi se muovinen versio, jonka ostaja nyt kotiinsa ostaa, toiveikkain mielin.
Sillä tavalla se sujuu ihmisen elämä sukupolvesta toiseen, samalla kun vuodenajat vaihtuvat ja vaihtuu muoti, ettei olisi liian samanlaista, tapahtumatonta ja ikävää.
Ja jos meinaa olla liian samanlaista, niin ainahan sitä voi värjätä tukkansa punaiseksi. Jos on nainen.
Tai vaihtaa auton, jos ei ole.
