Hyppää pääsisältöön

Lapsiin kohdistuva väkivalta

Miten lapseen kohdistuva väkivalta vaikuttaa lapseen? Onko tukistelu, luunapit tai kädestä toiseen huoneeseen raahaaminen ok?

 

Kysyt monelle meille vanhemmalle vaikeasta, vaietustakin asiasta.

Hienoa, että käytät nimitystä lapsiin kohdistuva väkivalta, etkä esimerkiksi ruumiillinen kuritus tai fyysinen kasvatus. Tässä on minun korvissani ratkaiseva ero: kuritus tai rankaisu sisältää itselle otetun oikeuden käyttää väkivaltaa kasvatustarkoituksessa. Ja sitä oikeutta meillä ei ole.

Jostain syystä me ihmiset kohtelemme ajoittain lapsiamme (ja kumppaniamme) tavalla, jota emme hyväksy muissa ihmissuhteissa. Teemme näin kasvatuksen nimissä, mielestämme oikeutettuna rangaistuksena, sietämättömän raivon vallassa tai kun toi kakara on välillä niin mahdoton. Mutta moniko meistä tukistaa kaveriaan, joka kaataa päivällisellä vahingossa juomalasinsa? Antaa luunapin ärsyttävän hitaasti toimivalle kaupankassalle? Hyväksyy sen, että kirjastonhoitaja antaa meille remminiskuja myöhästyneistä kirjalainoista?

Yleisiä lapsiin kohdistuvia väkivallan muotoja ovat myös eristäminen, nimittely, väkivallalla tai hylkäämisellä uhkailu sekä mykkäkoulu.
Yleisiä lapsiin kohdistuvia väkivallan muotoja ovat myös eristäminen, nimittely, väkivallalla tai hylkäämisellä uhkailu sekä mykkäkoulu.  

Sekä ruumiillista että henkistä väkivaltaa käyttävät yhtälailla äidit ja isät. 

Olen tavannut työssäni lukuisia vanhempia, jotka ovat väkivallalla aiheuttaneet lapselleen ruumiillisia vammoja.  Pieni osa heistä oli todella tarkoittanut tekonsa; nämä vanhemmat olivat usein pahoinpidelleet vakavasti muitakin ihmisiä, ja myös lapsen vammat olivat pysyviä, jopa kuolemaan johtaneita.

Suurin osa etenkin leikki-ikäisten vammoista syntyi sen sijaan vanhemman käyttäessä tarpeetonta voimaa lasta pakottaessaan; sijoiltaan mennyt käsi karkkihyllyltä pois nykäistäessä, murtunut raaja vastustelevaa lasta pukiessa. Nämä vanhemmat eivät yleensä ajatelleet olevansa väkivaltaisia.

Tämän lisäksi on melkoinen määrä vanhempia, jotka pahoinpitelevät lasta tavalla, josta ei välttämättä jää ruumiillisia vammoja, kuten raahaamalla ja tukistamalla. Vähäpätöiseltäkin tuntuva väkivalta aiheuttaa kuitenkin psyykkisiä vammoja.

Väkivalta aiheuttaa lukuisten tutkimusten mukaan lapselle pitkäkestoisia oireita, kuten levottomuutta, turvattomuutta, älykkyysosamäärän laskua, itsetunnon laskua, masennusta, aggressiivisuutta, muutoin selittämättömiä kipuja. Eli hyvin samanlaisia oireita, kuin aikuisenakin kohdattu väkivalta.

Ei kai tämä kovin yllättävää ole? Emme kai ajatelleetkaan lapsen jollain tapaa kestävän väkivaltaa aikuista paremmin?  Emmekä tietenkään halua aiheuttaa lapsellemme tällaisia oireita, mutta kun toi kakara on välillä ihan mahdoton.

Koska lapsen kehitys on kesken, ovat väkivallan vaikutukset suuret ja muokkaavat koko lapsen persoonaa. Väkivaltaa kokeneet tuntevat usein selittämätöntä ahdistusta ja raivoa, sekä voimakasta syyllisyyttä, ikään kuin olisivat itse aiheuttaneet tai ansainneet väkivallan. Nämä tunteet eivät useinkaan jää vain lapsuudenkokemuksiksi, vaan seuraavat mukana koko elämän.

Mikä sitten saa meidät vanhemmat käymään lapseen käsiksi ja ehkä pitämään sitä oikeutettunakin?

Useiden tutkimusten mukaan väkivaltaa käyttävät herkimmin ne, jotka ovat itsekin väkivallan uhreja. Monet lapsena pahoinpidellyt puhuvat kokemuksistaan vielä aikuisinakin itseään syyllistäen: olin ihan mahdoton kakara, eihän siinä muu auttanut kuin selkäsaunat. Tuttu kuvio on myös perheen sisäinen väkivallan kierre; vanhempi pahoinpitelee toista vanhempaa ja uhriksi joutunut vanhempi pahoinpitelee puolestaan lapsia. 

Lapsen pahoinpiteleminen kasvatustarkoituksessa on ollut varsin tavallista vielä sukupolvi tai kaksi sitten. Vanhemmuutta saatettiin mitata tuolloin lapsen tottelevaisuudella. Vaarallinen elinympäristö saattoi vaurioittaa vanhempien kiintymistä lapsiinsa: kun oli selvittävä sodasta, ei lyönti ollut kovin suuri asia. Kasvatustapa siirtyy herkästi sukupolvelta toiselle, vaikka ajat ovat nyt toiset.

Vauvan ja vanhempien suhteita laajasti tutkinut, kansainvälisesti tunnustettu asiantuntija Patricia M. Crittenden on esittänyt mielenkiintoisen ajatuksen: väkivallan käyttö on vanhemman yritys suojata lasta vaaralta. Hän antaa esimerkin: jos lapsi ei tottele vanhempaa, vanhemman valtaa pelko siitä, että lapsi ei noudata annettuja ohjeita vanhemman poissa ollessa ja saattaa siten itsensä vaaraan. Pelkonsa ja suuttumuksensa vallassa vanhempi pahoinpitelee lasta asiasta, joka ulkopuolisen silmin vaikuttaa vähäpätöiseltä ja vaarattomalta.  

Linkeistä löydät tilastotietoja mm. suomalaisten aikuisten ruumiilliseen kuritukseen liittyvistä asenteista, sekä lasten ja nuorten perheväkivaltakokemuksista. Crittendenin ja muiden asiantuntijoiden tieteellisiä artikkeleita mm. pahoinpitelyn vaikutuksista aivoihin voit lukea alla mainitusta kirjasta.

Pahoinpitelet tai et, voit pohtia väkivallan rajoja kasvatuksessa vaikkapa seuraavilla kysymyksillä. Käytän kysymyksissä kaikesta väkivallasta yleistermiä lyöminen.

Ketkä kaikki saavat lyödä lastasi? Millä perusteella saavat? Millä perusteella ei? Keitä muita lapsia sinulla on oikeus lyödä? Millä perusteella? Kenellä on oikeus lyödä sinua ja miksi? Keitä kaikkia lapsesi saa lyödä ja millä perusteella?

Jos pyrit opettamaan lapsellesi lyömisellä jotain: Miten menetelmä toimii? Millaisia tuloksia olet havainnut? Löytäisitkö laillisia ja vähemmän haitallisia tapoja opettaa sama asia?

Jos lyöt raivon vallassa: Tuntuuko tekosi oikeutetulta kun olet rauhoittunut? Auttaako lapsen lyöminen raivoosi? Löytäisitkö muita, vähemmän vaarallisia keinoja purkaa raivoasi?

Milloin lyömisen voi aloittaa?  Perustuuko aloituksen ajankohta lapsen ikään tai kehitysasteeseen? Minkälaisista lyönneistä olisi hyvä aloittaa? Mistä tietää lyökö liikaa tai liian vähän? Minkä ikäisenä olisi hyvä lopettaa lyöminen? Miksi?  Olisiko hyvä lopettaa kerralla vai vähitellen?

Lähes kaikki vanhemmat tuntevat ainakin ajoittain halua käydä lapseensa käsiksi. Itsekin tunnen usein silkkaa murhanhimoa kun toi kakara on ihan mahdoton. Mutta ei auta, sillä kun on oikeus olla. Sekä mahdoton, että koskematon.

Lue myös:

Heikki Sariolan tutkimuksia.

Varhaiset ihmissuhteet ja niiden häiriintyminen, Jari Sinkkonen ja Mirjam Kalland (toim,), WSOY 2001.

 

Janna Rantala on lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja pienten lasten äiti. Hänellä on laaja työkokemus lasten ja perheiden ongelmista - vauvasta teini-ikäisiin. Hän on toiminut myös aikuispsykiatrina, neuvola- ja koululääkärinä sekä kouluttajana. Tällä hetkellä hän opiskelee perhepsykoterapeutiksi.

Linkit:

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Vanhemmuus