Hyppää pääsisältöön

Miksi lapsi ei halua mennä enää päiväkotiin?

Ennen päiväkodissa hyvin viihtynyt poika ei halua enää mennä päiväkotiin. Ongelmat alkoivat pitkän sairausloman jälkeen, vaikka lapsella on paljon kavereita ja kaiken pitäisi olla kunnossa. Välillä poika puhuu kotona ongelmatilanteistaan erään toisen lapsen kanssa (kaveri tönii ja sotkee leikkejä), mutta opettajat ovat sitä mieltä että mitään erikoista ei ole tapahtunut. Lapsi haluaisi vain leikkiä rauhassa kotona, mutta miten työssäkäyvät vanhemmat saavat tilanteen ratkaistua ja lapsen taas lähtemään hyvillä mielin päiväkotiin.


Vastaan kysymykseen nyt vaistoni varassa. En lähde luettelemaan lapsien yleisiä syitä hoitoon lähdön vastustamiseen, koska niitä näytte jo hienosti selvitelleen päiväkodin henkilökunnan kanssa. Sen sijaan arvaan kysymyksen tietojen pohjalta, mistä voisi olla kyse.

Koska lapsen käytös on selvästi muuttunut sairausloman jälkeen ja koska hän selkeästi ilmoittaa haluavansa leikkiä rauhassa kotona, arvaan hänen kärsivän sairauden jälkeisestä turvattomuudesta tai eroahdistuksesta. Ongelma ei siis ole välttämättä päiväkodissa, vaan siinä ettei lapsi haluaisi lähteä turvalliseksi kokemastaan kodista.

On hyvin tavallista – ja itse asiassa normaalia - että sairastaessa lapsen turvallisuuden tunne vaarantuu. Vaikka sairaus olisi aikuisen mielestä melko vähäpätöinen, voi se lapsesta tuntua uhkaavalta. Sairaus tuntuu erityisen pelottavalta jos se pitkittyy, on vakava, aiheuttaa kipua tai siihen liittyy vammautumisen tai kuoleman riskiä. Lapsen pelkoa lisää myös vanhemman huolestuneisuus, väsymys tai sivukorvalla kuullut puheet sairaudesta. Samoin turvattomuutta lisää lähikuukausiin osunut muu menetys, erossa olo, muutos tai läheisen sairastuminen. Ja kaikkein uhkaavinta sairastamisessa on lapsen näkökulmasta eroon joutuminen vanhemmasta.

Sairastaessa ja toipumisen jälkeen lapsen turvallisuuden tarve lisääntyy huomattavasti.
Sairastaessa ja toipumisen jälkeen lapsen turvallisuuden tarve lisääntyy huomattavasti. Hän ikään kuin ottaa takapakkia itsenäisessä käytöksessään ja tarvitsee hoivaa, huomiota, läheisyyttä ja turvaa aivan kuin ikäistään pienempi lapsi.

Tavallista käytöstä on esimerkiksi haluttomuus joutua vanhemmasta eroon lyhyeksikään aikaa, vanhemman läheisyyteen pyrkiminen, nukahtamisvaikeudet, itkuisuus, kipujen valittelu, raivokohtaukset, vastaanhangoittelu, lisääntyneet pelot ja takapakki taidoissa kuten kuivaksi oppimisessa tai itsenäisessä pukemisessa. Lapsi saattaa tulla myös tavallista herkemmäksi aiemmin vaarattomalta tuntuneille kavereiden kahnauksille tai tavanomaiselle moittimiselle.

Tämän arvaukseni pohjalta suosittelen, että puhutte lapsen kanssa sairaudesta, sen hoidoista ja mahdollisista lääkärissä tai sairaalassa käynneistä. Jutelkaa rauhallisesti, kysellen mitä lapsi muistaa. Puhukaa asiaan liittyvistä tunteista; huolestumisesta, pelosta, kiukusta, surusta, helpotuksesta, lohdusta. Kertokaa rauhallisesti omistakin tunteistanne, koska lapsi on varmasti ne huomannut. Teennäinen huolettoman esittäminen tai vaikeiden tunteiden kieltäminen lisää lapsen turvattomuutta.

Tukekaa lapsenne leikkiä mahdollisimman paljon. On hienoa, että hän arvostaa leikkiä ja että hänellä riittää siihen voimia! Voitte hankkia lääkärin tarvikkeet tai rakentaa vaikkapa lego-palikoista lääkärin vastaanoton. Jos lapsi on kokenut kipua ja pelkoa sairauden aikana, on tärkeää, että hän voi vuorostaan olla kivunaiheuttajan roolissa. Suostukaa siis tarvittaessa julmiinkin hoitotoimenpiteisiin! Älkää rajoittako leikkiä, vaikka siinä tapahtuisi asioita, jotka eivät ole ”totta” tai mahdollisia; tärkeää ei ole lapsen kokemusten todenmukainen toistaminen vaan vaikeiden asioiden käsittely leikin turvallisessa maailmassa. Pian lapsen kanssa voi leikkiä erossa olemista kukkuu- ja piiloleikillä tai tavaran kätkemisellä.

Lisätkää rauhallista yhdessäoloa, sylissä pitoa ja silittelyä, auttakaa lasta tavallista enemmän. Vähentäkää tarvittaessa tilapäisesti omia menojanne, jotta lapselle jää riittävästi aikaa.

Kiinnittäkää erityisen paljon huomiota pieniinkin ero- ja jälleennäkemistilanteisiin.

Esimerkiksi:

”Käyn nyt pihalla viemässä roskat. Palaan heti.”

”Käyn nyt töissä. Sanna hoitaa sinua sillä välin. Ajattelen sinua päivän aikana. Nähdään pian!”. 

Näillä ohjeilla tilanteen pitäisi alkaa helpottaa muutamassa viikossa ja korjaantua muutamassa kuukaudessa. Mikäli neuvoista ei ole apua, olen saattanut arvata syyn väärin: jatkakaa silloin selvittelyä päiväkodin henkilökunnan ja tarvittaessa neuvolan tai terveyskeskuspsykologin kanssa.

 

Janna Rantala on lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja pienten lasten äiti. Hänellä on laaja työkokemus lasten ja perheiden ongelmista - vauvasta teini-ikäisiin. Hän on toiminut myös aikuispsykiatrina, neuvola- ja koululääkärinä sekä kouluttajana. Tällä hetkellä hän opiskelee perhepsykoterapeutiksi.