Hyppää pääsisältöön

Miten puhua lapselle vanhemman masennuksesta?

Entinen mieheni, 5-vuotiaan tyttäreni isä, sairastaa masennusta. Hänellä on välillä hyviäkin kausia, tuolloin tyttäremme on joka toinen viikonloppu isänsä luona ja he tekevät kaikkea kivaa yhdessä, matkustelevatkin jne. Mutta aina tuollaisen onnekkaan kauden jälkeen iskee masennus. Silloin isä ei jaksa olla lapsen kanssa kuin aivan hetkisen kerrallaan.

Lapselle on puhuttu suoraan isän sairaudesta. Lasta on yritetty saada ymmärtämään, että isä kyllä välittää lapsesta ja haluaa olla tämän kanssa, mutta ei sairautensa vuoksi pysty.

Miten isän sairaudesta pitäisi puhua? Miten lasta vakuutetaan siitä, että
hän on molempien vanhempiensa rakastama, vaikka nämä eivät aina pysty
osoittamaan sitä kovin ponnekkaasti?

 

Monet suomalaiset aikuiset sairastavat masennusta. Masennus on sairaus, joka yleensä koskettaa kaikkia sairastuneen perheenjäseniä: puolisoa, lapsia, sisaruksia, omia vanhempia. Läheiset voivat reagoida masennukseen esimerkiksi huolestumisella, ylenpalttisella hoivaamisella, pelolla, suuttumuksella, yrittämällä piristää, vaatimalla masentunutta ryhdistäytymään, kieltämällä masennuksen olemassa olon, syyttämällä itseään sairastumisesta, masentumalla itsekin. Niin aikuiset, kuin lapsetkin.

Lapselle vanhemman masennus on aina merkittävä.
Lapselle vanhemman masennus on aina merkittävä. Vanhempi ei ehkä jaksa vastata lapsen puheisiin, ei ole ilmeikäs, ei jaksa alkaa, on usein väsynyt ja aloitekyvytön, ajatuksissaan tai ärtyisä. Monilla kuluu alkoholia tavallista enemmän.  Lapsilla on tapana pitää itseään vastuullisena kaikkeen vanhemman hyvään ja pahaan oloon. Niinpä suuri osa lapsista arveleekin aiheuttaneensa vanhemman masennuksen.  ”Jos olisin kiltimpi, ei äidin tarvitsisi olla noin surullinen”. ”Isä on noin väsynyt, koska minä kiukuttelin päiväkodista lähtiessä”. Usein masennus näyttääkin näin siirtyvä sukupolvelta toiselle lapsuuden väärinkäsitysten kautta.

Jokaisella perheellä ja vanhemmalla on omat vaikeat vaiheensa. En halua vähätellä masennuksen merkitystä, mutta on hyvä muistaa, ettei lapsia voi suojata elämältä, johon saattaa kuulua myös tuskaisia kokemuksia. Toisaalta: tuskin vanhempi halusi masentua. Ja vielä vähemmän hän halusi sen aiheuttavan lapselle vaikeuksia. Masentuneella ihmisellä on yleensä aivan tarpeeksi syyllisyyden tunteita ja arvottomuuden kokemuksia ilman, että häntä vielä moititaan lastensa elämän pilaamisesta. Tarkoitukseni ei olekaan syyllistää, vaan ohjata vanhempia, jos he suinkin jaksavat vaikeuksiensa keskellä, auttamaan lapsia selviämään vaikeasta vaiheesta.
Kysymyksestäsi ei käy ilmi, mitä tyttäresi jo puhuu, leikkii, piirtää isän sairaudesta. Millaisia kysymyksiä hän esittää? Mikä on hänen käsityksensä isän sairaudesta? Minkä hän arvelee aiheuttavan vaikeampia jaksoja ja toisaalta onnekkaampia jaksoja? Kokeko hän itse olevansa vaikuttamassa isän vointiin? Onko hänellä jokin käsitys siitä, mikä parantaisi isän? Vai paraneeko isä koskaan? Miten huolissaan hän on isästä: onko huoli ruokapöydän, huoneen, talon vai koko kaupungin kokoinen?  Millaisia hankalia tunteita hänellä liittyy isän sairauteen; huolta, surua, kiukkua, syyllisyyttä, omaa arvottomuudentunnetta? Miten hän näitä, tai muita mahdollisia tunteitaan, ilmaisee? Kokeeko hän voivansa kiukutella kun sellainen päivä sattuu? Onko hänellä oikeus olla surullinen tai pettynyt vaikkei isän sairaudelle juuri nyt mitään voi?

Lapsen auttaminen on tilanteen selittämistä, lapsen arjen turvaamista, lapsen ajatusten ja tunteiden kuulemista, sekä reagoinnin sallimista.

Olet itse asiassa jo tehnyt kaikkein tärkeimmän: puhunut suoraan lapselle isän sairaudesta. Monesti vanhemmat peittelevät vaikeuksiaan kuvitellen näin suojelevansa lasta, mutta hämärän peittoon jäävät syyt aikuisen voinnin muutokseen yleensä lisäävät lapsen hämmennystä.

Kuulostaa hyvältä, että lapsesi tapaa isää myös isän vaikeina kausina, vaikkakin vain lyhyen hetken. Joskus vanhemmat eivät masentuneina kerta kaikkiaan jaksa nähdä lasta, tai lasta halutaan ”suojella masennukselta”.  Silloin on vaara, että lapselle jää omituinen käsitys siitä, että vanhempi on jotenkin muuttunut masentuneena täysin tunnistamattomaksi tai on vaikkapa vaarallinen.

Masentuneen kauden tapaamisissa kannattaa tarkistaa, että lapsi saa tarvitsemansa perushoivan, ruuan ja turvan.  Varmista myös ettei lapsenne joudu – ainakaan pitkäaikaisesti - isän ”piristäjän” tai ”hoivaajan” rooliin. Salli hänelle mahdollisuus purkaa tapaamisten mahdollisesti aiheuttamaa huolta omalla tavallaan. Yleisiä lasten reagointitapoja ovat itkuisuus, hoivan tarve, kiukuttelu, pieneksi vauvaksi heittäytyminen, pelokkuus, läheisyyden kaipuu tai asian puhuminen ja leikkiminen. Tämä on arjen turvaamista.

Kun puhutte isän sairaudesta, muistathan ensin kuunnella lapsen käsityksiä ja rohkaista häntä ilmaisemaan niitä. Lapselle voi kertoa masennuksesta aika lyhyesti ja antaa sitten tilaa hänen omille kysymyksilleen. Myös aiheeseen liittyvät lastenkirjat voivat auttaa asian miettimistä. Ei ole tärkeää, että lapsella on ”oikea” käsitys sairaudesta, joten unohda aivokemia-kaaviot joita aikuisten masennusoppaissa käytetään. Älä kiirehdi selittämään, vaan viivy lapsen tärkeiden mietteiden ja tunteiden rinnalla. Vaikka hän ymmärtääkin isällä olevan sairaus, saattaa hän silti haluta surra sitä, että teidän kohdallenne on sattunut juuri tällainen elämän kolhu. Anna surulle tilaa.

Stakesilla on opas, jossa käsitellään vanhemman masennusta lapsen näkökulmasta (katso alta). Suosittelen! Oppaan myötä lapsen saattaa olla helpompi ymmärtää, ettei hän suinkaan ole ainoa maailmassa, jolla on tällainen elämäntilanne. Joillain paikkakunnilla järjestetään ryhmiä lapsille, joiden vanhemmilla on mielenterveysongelmia.

Jos tunnet, etteivät omat keinot riitä, voitte hakeutua neuvolapsykologille, perheneuvolaan tai yksityiselle psykologille/psykoterapeutille.  Perheterapiasta on tutkitusti apua silloin, kun joku perheestä on masentunut. Ihanteellista olisi, jos isä tulisi jollekin käynnille mukaan, vaikkette enää samaa perhettä olekaan.
Kannattaa muistaa, että isä on lapsesi silmissä paljon muutakin kuin ”masennuspotilas”.

Voihan olla, että tyttäresi mielestä masennus ei edes ole isässä olennaisinta, vaan vaikkapa maailman paras syli tai pannareitten paistotaito. Olet tehnyt suuren asian kertomalla lapsellenne, että isä – ja sinä - rakastatte häntä. Se on lapselle suuri lahja vaikeimpien vaiheiden tueksi. Kunpa me muutkin vanhemmat saisimme tämän tärkeän asian sanotuksi yhtä suoraan kuin sinä!


Kirjasuosituksia:

  • Solantaus & Ringbom (2002): Miten autan lastani? Opas vanhemmille, joilla on mielenterveyden ongelmia. Picaskript Oy Helsinki.
  • Solantaus & Ringbom (2005): Mikä meidän vanhempia vaivaa? Käsikirja lapsille ja nuorille, joiden äidillä tai isällä on mielenterveyden ongelmia. Edita Prima Oy.

Nämä oppaat ovat tilattavissa lähetyskustannushintaan Omaiset mielenterveyden tukena Uudenmaan yhdistys ry. p. 09-6860260, email: otu (at) omaisetpsyuusimaa.fi)

 

Janna Rantala on lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja pienten lasten äiti. Hänellä on laaja työkokemus lasten ja perheiden ongelmista - vauvasta teini-ikäisiin. Hän on toiminut myös aikuispsykiatrina, neuvola- ja koululääkärinä sekä kouluttajana. Tällä hetkellä hän opiskelee perhepsykoterapeutiksi.

Linkit: