Yliarvostetaanko sosiaalisuutta?

Julkaistu 04.03.2011 - 15:47. Päivitetty 15.04.2016 - 10:44

Tuskin kukaan rohkenee kirjoittaa työpaikkahakemukseensa, ettei ole erityisen sosiaalinen ihminen ja suorastaan välttelee muiden seuraa. Sosiaalisuutta pidetään yleisesti hyveenä. Sen merkitystä korostetaan monilla elämän alueilla: koulussa, työelämässä ja ihmissuhteissa. Mitä sosiaalisuus oikeastaan tarkoittaa ja kuinka se liittyy sosiaalisiin taitoihin, vai liittyykö lainkaan?

Helsingin yliopiston psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen on tutkinut ja julkaissut lukuisia kansantajuisia tietokirjoja, joissa hän on käsitellyt itsetuntoa, lasten aggressiivisuutta, temperamentin vaikutusta ihmisen yksilöllisyyteen, koulumenestykseen sekä elämänhallintaan.

Tällä kertaa Keltikangas-Järvinen on tarttunut sosiaalisuuden myytteihin. Viimeisimmällä teoksellaan Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot hän vastaanotti vuoden 2011 Lauri Jäntin palkinnon. Palkinto myönnetään tunnustuksena merkittävän suomenkielisen tietokirjan tekijälle.

Teos on herättänyt suurta mielenkiintoa myös Ruotsissa, tuossa tasa-arvoisten keskustelijoiden ja sosiaalisten taitureiden maassa. Kiinnostuksen takana lienee nimenomaan se, että Keltikangas-Järvinen ei pelkää ottaa vahvastikin kantaa mm. kasvatuskysymyksiin vaan kumoaa kirjassaan monia sosiaalisuuteen liittyviä uskomuksia ja myyttejä.

Liisa Keltikangas-Järvinen osallistui Akuutin testiin siitä, kuinka muutamat keskeiset sosiaalisuuteen ja sosiaalisiin taitoihin liittyvät olettamukset kestävät lähempää tarkastelua.

Väite: Sosiaalisuus = sosiaaliset taidot

Keltikangas-Järvinen:

– Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot ovat eri asia. Sosiaalisuus tarkoittaa ihmisen tarvetta olla muiden ihmisten kanssa ja parempi sana sille olisikin seurallisuus. Sosiaaliset taidot tarkoittavat kykyä olla muiden kanssa.

Väite: Sosiaalisuus on synnynnäistä.

Keltikangas-Järvinen:

– Kyllä, sosiaalisuus on synnynnäinen ominaisuus, se kuuluu synnynnäisiin temperamenttipiirteisiin. Kaikilla ihmisillä on tarve olla muiden ihmisten kanssa, mutta kuinka voimakas tarve on, siinä on eroja. Sen määrää temperamenttipiirre. Sosiaaliset taidot ovat opittuja, ne tulevat kokemuksen ja kasvatuksen kautta.

Väite: Sosiaaliset ihmiset ovat suosittuja.

Keltikangas-Järvinen:

– Sosiaaliset ihmiset eivät välttämättä ole suosittuja niin yllättävältä kuin tämä kuulostaakin. Ainoa vaihe, jossa sosiaalisuus ihan suoraan korreloi siihen, kuinka pidetty ihminen on, on esikouluikä ja siitä alaspäin ensimmäiset vuodet. Silloin empaattinen, myötätuntoinen ja muita auttava lapsi on todella pidetty. Sen jälkeen sosiaalisuudella tai sosiaalisilla taidoilla ei kovinkaan paljon ole tekemistä lapsen suosion kanssa, vaan suosio on huomattavasti monimutkaisempi asia. Esimerkiksi aggressiivinen lapsi saattaa herättää pelkoa ja olla sen tähden suosittu muiden joukossa.

– Mitä taas tulee aikuisiin, pelkkä sosiaalisuus ei riitä siihen, että ihminen olisi suosittu vaan siihen tarvitaan myös sellaisia kykyjä kuten hienotunteisuus, herkkyys, sensitiivisyys ja nimenomaan näitä sosiaalisia taitoja. Näitä kaikkia ei välttämättä sosiaalisella ihmisellä ole.

Väite: Ujo ihminen ei ole sosiaalinen.

Keltikangas-Järvinen:

– Ujous ja sosiaalisuus eivät liity toisiinsa. Ujous tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä ensimmäistä tunnetta, joka ihmisellä herää silloin kun hän joutuu uuteen sosiaaliseen tilanteeseen. Se ei tarkoita vielä hänen käytöstään eikä hänen ratkaisujaan, mitä hän tekee vaan sitä tunnetta, joka hänessä herää. Vaikka ihmisessä heräisi jännityksen tunne, hän saattaa siitä huolimatta olla erittäin kiinnostunut muista ihmisistä, siis sosiaalinen.

– Se taas, miten tämä liittyy sosiaalisiin taitoihin, kykyyn selvitä muiden ihmisten kanssa ja sosiaalisista tilanteista, niin ujoudella ei oikeastaan ole mitään tekemistä sosiaalisten taitojen kanssa. Ihmisellä voi olla erinomaiset sosiaaliset taidot, hän on oppinut ne ja harjoitellut. Hyvin oleellista sosiaalisten taitojen kannalta - nimenomaan taitojen ei sen sosiaalisuuden - kannalta ovat semmoiset ominaisuudet kuten empaattisuus, sensitiivisyys, herkkyys, hienotunteisuus. Jostain syystä, syystä jota me emme tiedä, ne ovat yhteydessä ujouteen mutta eivät sosiaalisuuteen.

Väite: Sosiaaliset ihmiset ovat hyviä ihmistuntijoita.

Keltikangas-Järvinen:

– Meillä ei ole mitään tietoa siitä, ovatko sosiaaliset ihmiset hyviä ihmistuntijoita. Sen me tiedämme, että sosiaalisuuteen kuuluu intuitiivinen toiminta. Toiminta, jolloin ihminen tekee hyvin paljon ratkaisujaan tunnepohjalla, tunteiden perusteella. Näillä ihmisillä on itsellään ajatus, että he ovat hyviä ihmistuntijoita, koska heille syntyy tietty tunne kun he tapaavat jonkun ihmisen. Silloin he tekevät johtopäätöksen, että minä olen hyvä ihmistuntija, koska minun ei tarvitse kauaa keskustella, kun olen jo tajunnut minkälainen toinen on. Tämä heidän taipumuksensa toimia intuitiivisesti johtaa siihen, että he luulevat olevansa hyviä ihmistuntijoita, mutta ei tällä minkäänlaista todistusaineistoa ole sille, että he oikeasti olisivat.

Väite: Sosiaalisuus on ulospäin suuntautuneisuutta ja esiintymiskykyä.

Keltikangas-Järvinen:

– Ei. Ei välttämättä ollenkaan. Ulospäinsuuntautuneisuus on aivan toinen temperamenttipiirre, joka ei kuulu sosiaalisuuteen. Sosiaalisilla ihmisillä usein on hyvä esiintymiskyky ihan sen vuoksi, että he pitävät muista ihmisistä. He pitävät seurasta, he esiintyvät mielellään ja he ovat saaneet harjoitusta tässä esiintymisessä. Jos me pelkästään ajattelemme sitä, kuinka luontevasti he ovat vieraiden ihmisten kanssa uudessa seurassa, niin se kyky sosiaalisilla ihmisillä kyllä on.

Väite: Aggressio liittyy sosiaalisuuteen.

Keltikangas-Järvinen:

– Aggressio ei liity sosiaalisuuteen ollenkaan. Sosiaalisiin taitoihin aggressio liittyy sillä tavoin, että aggressiohan on eräs selviytymismalli, eräs toimintamalli. Se toimintamalli tulee käyttöön silloin, kun tilanne on ihmiselle ylivoimainen tai hän ei muuta keksi. Hän menettää malttinsa, käyttäytyy aggressiivisesti. Aggressiivisuuden ristiriita on juuri siinä, että se on oikeasti hyvin tehokas ja oikeasti ihan adekvaatti, paras malli tietyissä tilanteissa mutta meidän moraalimme sanoo, että sitä ei voi käyttää. Tästä tulee esimerkiksi pienellä lapsella ongelma, kun hän tajuaa että oikeasti hän pääsee aggressiivisuudella paljon nopeammin päämääräänsä kuin sosiaalisesti hyväksyttävällä käyttäytymisellä ja sitten hän ei saa niin kuitenkaan tehdä.

Väite: Aggressiivisuus on ihmiselle luontaista.

Keltikangas-Järvinen:

– Ei voi sanoa näin, että ihminen on luontaisesti aggressiivinen, mutta voi sanoa kyllä, että aggressiivisuus on luontainen malli. Se on se malli, jonka ihminen ottaa käyttöön silloin, kun häneltä riisutaan sivistyksen pintakiilto. Kun hänellä ei ole enää niitä opittuja selviytymismalleja, jotka ovat moraalisesti hyväksyttäviä, niin silloin hän tarttuu aggressioon. Se tapahtuu luontaisesti hänelle, kun hän menettää kontrollinsa eikä enää pysty päättämään mitä tekee, niin silloin aggressio astuu kuvaan. Siinä mielessä se on luontaista.

Väite: Aggressiivisuuteen voi vaikuttaa kasvatuksella.

Keltikangas-Järvinen:

– Kyllä. Siihen voi vaikuttaa ainoastaan ja vain kasvatuksen avulla.

Väite: Päivähoito isossa ryhmässä lisää sosiaalisia taitoja.

Keltikangas-Järvinen:

– Se on tämmöinen klisee, jota on toistettu niin kauan, että se on tullut totuudeksi. Se on yksi näistä totuuksista, jotka ovat aivan ristiriidassa sen kanssa mitä tutkimus jo osoittaa tästä itse asiasta, mutta myös ihmisen kehityksestä. Silloin kun lapsi joutuu liian varhain suureen ryhmään niin voi sanoa, että jo hänen aivokapasiteettinsa ei mahdollista sitä, että hän oppii siellä ryhmässä sosiaalisia taitoja. Hänen ainoaksi mallikseen jää pärjääminen ja selviytyminen. Yleensä siinä aggressiivisuus on aina jollain tavoin mukana. Niinpä tutkimukset hyvin johdonmukaisesti näyttävätkin, että hyvin pitkät hoitopäivät liian suuressa ryhmässä liian varhain ennakoivat aggressiivisuutta jopa murrosikään saakka.

Väite: ’Kaikki lähtee kotoa’.

Keltikangas-Järvinen:

– ’Kaikki lähtee kotoa’, tämä on sellainen väite, jolla yhteiskunta pesee kätensä omasta vastuustaan. Kaikki ei todellakaan lähde kotoa. Silloin, kun lapsi on murrosikäinen, niin koti on enää yksi vaikuttaja monien vaikuttajien joukossa. Eikä lapsen kehitys myöskään uraudu niin vahvasti, että tapahtui myöhemmin mitä tahansa, kun häntä on kunnolla kasvatettu varhaisina vuosina, niin hän sitten selviytyy näistä tilanteista. On täysin mahdollista, että tekivät vanhemmat mitä tahansa ja toimivat aivan oikein, niin myöhemmin murrosiässä ulkopuolisten vaikutteiden ansiosta tulee tilanteita, joissa vanhemmat ovat voimattomia. Korostan nimenomaan sitä, että tämä lause esitetään aina niissä yhteyksissä, jossa yhteiskunnan pitäisi ottaa vastuuta tapahtumista ja tällä yhteiskunta todella pesee kätensä omasta vastuustaan.

Väite: Suomalaisessa koulussa opitaan sosiaalisia taitoja.

Keltikangas-Järvinen:

– En nyt nopeasti keksi mitenkään, miten koulu opettaisi sosiaalisia taitoja. Paperilla ja erilaisissa tavoitteissa varmaankin. Kyllä minulla on se käsitys, että koulu ennen kaikkea keskittyy kognitiivisten taitojen lisäämiseen ja sosiaaliset taidot sitten kulkevat siellä, lapset opettavat toinen toisiaan.

Väite: Koulun tulee opettaa sosiaalisia taitoja.

Keltikangas-Järvinen:

– Totta kai koulun täytyy jollain tavalla olla vastuussa siitä, mitä siellä tapahtuu. Otan vaikka nyt koulukiusaamisen esimerkiksi. Koululla on vastuu siitä, että sitä ei pääse esiintymään tai ainakin sitä yritetään vähentää. Sehän liittyy mitä keskeisimmin sosiaalisiin taitoihin. Mutta kun menemme muihin sosiaalisiin taitoihin, niin kuinka paljon koulun pitäisi niitä ylipäätään opettaa? Kuinka paljon se olisi mahdollista ja miten? Se on kysymys, joka on huomattavasti laajemman harkinnan kohde kuin vain vastata pelkästään, että totta kai koulun täytyy.

Väite: Sosiaalinen ihminen on hyvä työntekijä.

Keltikangas-Järvinen:

– Sosiaalisuus ei sano ihmisen työnteosta yhtään mitään. Korostan uudelleen, että sosiaalisuus on yksi piirre hyvin, hyvin laajassa persoonallisuuden piirteiden kirjossa. Se tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, miten tärkeää ihmiselle on olla muiden ihmisten kanssa, kuinka paljon hän nauttii muiden ihmisten seurasta, kuinka tärkeää hänelle on se, että hänestä pidetään. Hänen työnteostaan, osaamisestaan, ongelmanratkaisutaidostaan tai älykkyydestään hänen sosiaalisuutensa ei kerro yhtään mitään.

Väite: Sosiaalinen ihminen on hyvä johtaja.

Keltikangas-Järvinen:

– Riippuu ihan siitä, mitä ja ketä hänen täytyy johtaa. Jos hän johtaa suurta joukkoa mukavia ihmisiä, joiden täytyy tulla toimeen keskenään ja ennen kaikkea viihtyä ja pitää hauskaa keskenään ja asiat eivät ole niin tavattoman tärkeitä, niin silloin hän on hyvä johtaja. Mutta mitä vaativampi on hänen johtajapaikkansa ja mitä tuulisempi se on, niin sitä huonompi sosiaalinen ihminen on johtajana. Tutkimus jopa väittää, että häntä ei edes kerta kaikkiaan tulisi valita johtajaksi silloin, kun johtajan paikka on kovin tuulinen.

– Sosiaaliselle ihmiselle on niin tärkeää, että hänestä pidetään. Se menee hänellä asioiden edelle. Hänelle on tärkeämpää, että hän on päätöstensä jälkeen suosittu kuin se, mitä firmalle tapahtuu tai miten firma menestyy. Hän ei tee koskaan ratkaisuja, joissa hän riskeeraa sen, että hänestä ei sen jälkeen pidettäisi, Hän ei tee ikäviä ratkaisuja, hän ei ota sitä riskiä. Hän delegoi kaikki päätökset muille ja koska hän on sosiaalinen, hänestä oikeasti pidetään, niin hän saa sen vaikuttamaan demokratialta. Kaikki päätetään yhdessä ja kaikki on avointa, mutta oikeasti kyse on siitä, että hän ei uskalla tehdä niitä päätöksiä, jotka hänelle kuuluvat vaan hän delegoi ne muualle. Hän asettuu aina enemmistön taakse niin, että hän ei ole yksinään pienemmässä joukossa. Koska hän on hyvin intuitiivinen, on hänen myös emotionaalisesti vaikea tehdä päätöksiä, hän vetkuttelee niitä. Intuitiivisuus saa aikaan sen, että hän uskoo faktoista riippumatta olevansa erityisen hyvä ihmistuntija ja hän luottaa enemmän intuitioonsa kuin faktoihin. Näin jatkuvasti ollaan suossa. Asiat eivät oikein toimi vaan tunnelmat, tunteet, intuitiot, kuka kenestäkin tykkää ovat ensisijaisia.

Väite: Sosiaalinen johtaja vaikuttaa myönteisesti työilmapiiriin.

Keltikangas-Järvinen:

– Ei tällaista ole osoitettu. Mutta johtaja, jolla on hyvät sosiaaliset taidot, empatiakyky ymmärtää muita, kyky ymmärtää tilannetta, ratkaista ongelma - hän vaikuttaa myönteisesti. Nyt on otettava huomioon, että ujolla ihmisellä voi olla tällaiset sosiaaliset taidot, ujolla, sisäänpäin kääntyneellä, varautuneella ihmisellä. Näitä tässä kuulutetaan: pelisääntöjä työpaikalle, sitä kuinka työpaikalla saa olla ja käyttäytyä. Ei sosiaalisuuteen liity näitä asioita, päinvastoin. Jos työpaikalla on hyvin sosiaalinen johtaja, niin hän sallii myös sen, että hyvin paljon puhutaan ihmisistä, toisin sanoen juoruillaan. Pyöritetään ihmissuhdekarusellia, pohditaan kenestä tuntui miltäkin minäkin päivänä, tänään, huomenna, ylihuomenna. Aina tuntuu joltakin. Silloin pyöritään toisenlaisissa asioissa kuin jämptin, tiukan johtajan kanssa, joka ei välttämättä ole sosiaalinen, mutta jolla on hyvät sosiaaliset taidot ja kyky tehdä päätöksiä, joka on oikeudenmukainen ja jolla on vastuuntuntoa.

Väite: Verkostoituminen on esimerkki hyvästä sosiaalisuudesta.

Keltikangas-Järvinen:

– Verkostoituminen on esimerkki nykyajan käsityksestä sosiaalisuudesta. Jos ajattelemme, että sosiaalinen ihminen kerää paljon tuttuja ympärilleen niin onhan verkostoituminen silloin osoitus hyvästä sosiaalisuudesta. Mutta koko tämä nykyajan ajatus verkostoitumisesta on sikäli aika mielenkiintoinen, että siinähän ei kuvata varsinaisia ihmissuhteita vaan siinä kuvataan hyötysuhteita. Kuinka ihminen kerää ympärilleen sellaisia ihmisiä, joista hänelle on hyötyä ja tietysti vastaavasti tiputtaa verkostostaan pois ihmiset, joista ei ole hyötyä, jotka ovat menettäneet työpaikkansa, jääneet eläkkeelle. Se, miten me tällä hetkellä kuvaamme verkostoitumisen tarpeellisuutta ja sitä kuinka verkostoituminen tapahtuu, se on aivan identtinen sen kanssa, kuinka me 60-luvulla kuvasimme narsistin ihmissuhteita.

Väite: Kilpailuyhteiskunnassa tarvitaan sosiaalisia taitoja.

Keltikangas-Järvinen:

– Kyllä. Kaikissa yhteiskunnissa niin kauan, kun ihmiset ovat yhdessä, tarvitaan aina sosiaalisia taitoja - ei sosiaalisuutta, mutta sosiaalisia taitoja. Me kuitenkin usein puhumme kilpailuyhteiskunnan yhteydessä sellaisista sosiaalisista taidoista, jotka pikemminkin ovat aggressiivisuutta. Ei pelkkä pärjääminen ja selviytyminen ole sosiaalinen taito eikä se johda myöskään aikuisena menestykseen vaan se johtaa mieluummin vaan vihamiesten lisääntymiseen. Tämä on eräs kasvatuksenkin ongelma, kun ei oikein uskota siihen, että oikeisiin sosiaalisiin taitoihin liittyy sellaisia asioita kuten sensitiivisyys, prososiaalisuus, empatia, toisten huomioonottaminen. Niillä oikeasti pärjää edelleenkin. Pelkkä selviytyminen keinoista välittämättä ei johda kilpailuyhteiskunnassakaan menestykseen. Se voi johtaa kapea-alaiseen uramenestykseen ja siihen vaaraan, että milloin tahansa tulee tilanne jolloin ei enää olekaan yhtään ystävää, joka nostaa takaisin siihen verkkoon, kun siitä verkosta tipahtaa.