Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Elävän arkiston blogi pääkuva

Tuksu ja Arto: voisiko tätä kukaan keksiä?

Tunnustan: olen jäänyt pahaan Tuksu-koukkuun. Häntä koskevien uutisten ja videoiden seuraaminen hävettää ja nolottaa. Samalla tämä materiaali on kuitenkin niin perin juurin ällistyttävää, että ihan pakko on purkautua näin julkisesti.

Kaikki alkoi TV5:n dokumentista Tuksu menee naimisiin. Kun reportaasi Johanna Tukiaisen ja Arto Länsmanin lappilaisista ”satuhäistä” tuli ensi kerran tv:stä, en voinut katsella sitä kuin muutaman minuutin ajan. Tuntui yksinkertaisesti epäeettiseltä tapittaa selvästi tasapainottomien ja puolittain syyntakeettomassa tilassa olevien ihmisten sotkuista sekoilua, jonka naturalistinen taltiointi oli koko mediaprojektin ylin päämäärä.

Netistä osui silmiin otsikoita kännisestä sulhasesta, joka leipoi satumorsianta lättyyn jo hääyönä. Molemminpuolinen sanapuukottelu ja häiriökäytös jatkui koko riemuviikon ajan. Viimein tuore nuorikko kuljetettiin putkan pahnoille hänen mojautettuaan sulhoaan päähän juomalasilla. Tämä kaikki oli kuitenkin vielä aika tavanomaista, sehän oli tuttua Matin/Mervin tai BB-Antin/BB-Hennan (Tuksun bestiksiä muuten) parisuhderaporteista ja miksei myös ihan tavallisten mattimeikäläisten juhlasta tai arjesta.

Se, missä kohtaa minulla naksahti jokin, oli otsikko: ”Arto söi koiranruuat, repi tukasta ja aneli armoa.” Ajattelin, että tämä on huippu. Että kukaan, ainakaan kukaan teatteri-ihminen, ei voisi keksiä tämmöistä.

Koska olen tuksuismin alalla vasta noviisi, en ollut etukäteen perillä Länsmanin taustasta. Tutkimuksissani huomasin, että eri lähteissä häntä tituleerattiin vaihtoehtoisesti ”lappilaiseksi liikemieheksi” ja ”puolityöttömäksi ivalolaisen K-kaupan yleismieheksi”. Kummin vain, Tukiainen itse on kuvannut sulhoaan ”persaukisimmaksi mieheksi, jonka olen koskaan tavannut”.

Tältä pohjalta näyteltiin merkillinen sosiodraama muutama päivä ennen vihkimistä. Oltiin siis valmistautumassa Seiska-lehden maksamiin luksushäihin, joihin kuskataan väkeä lentoteitse ympäri Suomea. Edes kaikilla morsiusneidoilla ei ole varaa saapua paikalle. Tuleva sulhanen on ilman rahaa ja nälissään. Ja kun Tuksu lähtee asioille, hän käyttää tilaisuutta hyväkseen ja ahmii salaa suuhunsa Nassu-hauvalle varatut koiranmuonat - viihdeuutisten mukaan ”ison ruokasäkin” ja sen lisäksi ”erilaisia valmiita koiranruokasekoituksia”. Ei ole uutinen, jos koira puree miestä, mutta se on, jos mies puree Nassun sertit.

Tämä on niin merkillistä, että sen voisi toisaalta kuvitellakin vain romaaniin tai elokuvaan. Onkohan Chaplinilla joku pätkä, jossa nälkäinen kulkuri pihistää emännän lellikkikoiralta makupalan? Jos ei ole, voisi olla.

Koira onkin tämän parisuhteen keskeinen olento, tai oikeastaan kyseessä taitaa ollakin triangelidraama. Syksyllä, kun Johanna oli Rovaniemellä esiintymässä erotiikkamessuilla, hän lähetti Länsmanin noutamaan Nassun Helsingistä lentokoneella, jotta ”hän (so. Nassu - JL) pääsee myös näkemään Lappia ja matkustelemaan”. Piski pääsikin Tuksun seuraksi ”neljän tähden hotellista” varattuun sviittiin, kun taas Arto-raukka oli ”niin persaukinen, ettei hänellä ollut varaa tähän sviittiin, joten hän lähti jonkun kaverinsa kyydissä takaisin Ivaloon”.

Tämähän on klassinen pila-aihe: nousukashupakko tai rikas konsulinrouva, jonka hissukka miesseuralainen alennetaan roudaamaan ja kampaamaan Fifi-puudelia. Eri variaatioina sitä on toteutettu pilakuvissa, sarjakuvissa ja elokuvissa, vaikkei yhtään hyvää esimerkkiä juuri nyt tulekaan nimeltä mieleen. Ei ehkä kauhea ihme, että Arto on mielellään kännissä ja kanttuvei.

Seiskan ”uutisvideo”, jossa Tukiainen selvitti putkayötä edeltäneen illan sekavia tapahtumia, jotenkin kiteyttää koko paletin. Tuksun puhuessa, tai pikemminkin juontaessa – hän selostaa oman elämänsä käänteitä mikrofoniin kuin ”telkkaria” leikkivä lapsi – vielä jälkikänneissä marinoituva Länsman kiehnää ja nuoleksii hänen kyljessään kuin ihmisrakas koira, ja Johanna puhuukin hänestä kuin älyttömästä luontokappaleesta: Turre sitä, Turre tätä, Turre on ollut tuhma, Turre on vähän tollanen alkuasukasmainen tyyppi, Turre siis näytteli vaik mitä, ei Turrella mitään tikkejä oo, Turre ansaitsikin sen. Puhuttelun kohde solkkaa jotain väliin mitään ymmärtämättä. Jos häntä kohdellaan kuin koiraa, miksei hän siis voisi syödä koiranruokaakin?

Säälittävämpi kuin Arto on tietenkin Nassu-koira, joka Johannan putkareissun ajaksi jäi hotellihuoneeseen aivan ypöyksin (Arto kun oli remontoimassa veristä päätään ensiapuasemalla). Muutenkin Tuksu haluaa korjata sen väärinkäsityksen, että ruman vekin kaaliinsa saanut Länsman mukamas olisi tässä joku uhri. Jo ennen kuin edes mennään siihen sivuseikkaan, mitä hän muka miehelle teki, tämä Liberacen perillinen nostaa olennaisimman todistusaineiston kameran nähtäväksi: ”Täs on mun rakennekynnet, jotka Arto on hajottanut, ja nää on KALLIIT nää kynnet… Et kiitos vaan Arto!”

Myös rakennekynnet kuuluvat hämmentävästi tämän maratondraaman toistuviin aihelmiin. Johanna esittelee kynsiään häädokumentissaan, ja ne on muistettu mainita aikaisemmissakin Tuksu-stooreissa. Seiskan mukaan ne olivat myös hääkekkerien pahimpia sijaiskärsijöitä. ”Kynteni katkesivat, kun Arto riepotteli minua hääyönä”, morsian valitti lehden jälkiartikkelissa. Se, että Seiskan tutkiva journalisti osoitti valokuvin kahden kynnen katkenneen jo ennen hääyötä, vain alleviivaa rakennekynsien painoarvoa. Rakennekynnet ovat tytön paras ystävä.

Kollegaan oli em. videossa tehnyt pysäyttävän vaikutuksen Tukiaisen puun takaa tullut kommentti, varoittamatta naistutkimuksen jargoniin koukkaava analyysi Arton itkemisestä (”Se oli ensin kauheen suloista, mutta nyt mä oon huomannut et se on vallankäytön väline”), ja hän muistutti myös koko Tuksu-ilmiön yliluonnollisesta ulottuvuudesta (”Demonit vaativat Juliaa tekemään ruokaa", Tukiainen kertoi kokemuksistaan siskonsa kanssa Hymyssä ja selitti, lehden mukaan, "Julian alkaneen peloissaan paistaa pakastepizzaa yön pikkutunneilla”). Tähän täytyy tietysti lisätä kerta kerralta kohtuuttomampiin järjettömyyksiin yltävä ulkoasuvarustelu, joka häävideoissa huipentui dadaistiseen näkymään: Johannan naamasta erottuu vain valtavan kokoinen, pinkki huulikiilleympyrä ja puolet naamasta peittävät mustat irtoripset.

Kaikki on niin mielikuvituksellista ja mieletöntä, että jotkut ovat jo ehättäneet aprikoida, onko kaiken takana sittenkin joku huippuluokan käsikirjoittaja, vaikkapa Pasilan Atte Järvinen. Oma kirjallinen mielleyhtymäni olisi ennemminkin Jouko Turkka, jonka Aiheita-kirja (1982) on täynnä vastaavanlaisia groteskeja tarina-aihioita. Kuten:

Mies myy metsänsä ja maansa, kun morsian jättää. Kirkonkylän entinen paraatilausuja ja naisvoimistelija on palannut Linnanmäelle merenneidoksi. Mies kuorituttaa piskuisen peltoläntin mullat rekan lavalle ja lähtee hakemaan naistaan Helsingistä. Hän saa rahaa myymällä kuormasta multaa rikkaalle amerikansuomalaiselle. Linnanmäellä mies heittää koko päivän morsiantaan hyllyltä veteen puhumatta sanaakaan, alkaa sitten änkyttää asiaansa ja näyttää lopulta rekkalastinsa. Jään tänne, ellet palaa maalle. ”Morsian heltyy mutta vaatii saada hyvästellä kaikki tuttavansa. Hän löytää aina jotain joka viivyttää, hän ei voi jättää kaikkea tätä! Joka nyt, kun se pitäisi jättää, on ihanaa!” Viimein mies lyö muuttokuormassa olevalla kukkaruukulla naiselta etuhampaat pois. Nyt nainen on vapaa lähtemään. Suuressa maailmassa ei kehtaa enää naamaansa näyttää, ja maalla hampaiden puute ei haittaa työkykyä.

Turkka tuskitteli Aiheissaan suomalaisen teatterin ja elokuvan kyvyttömyyttä kuvata elämää ja maailmaa. Pari hyvää esimerkkiä liippaa läheltä puheena olevaa tapausta: ”Mikä aihe on naisen musta silmä, siinä on kaikki: Freud ja Marx ja kaikki mitä he ovat matkaansaattaneet. Kynsitty miehen naama on sinfonisen tapahtumakulun seuraus, mutta väitä tätä vakavasti jollekin.”

Mikäli Tuksun tarina ylipäänsä on käsikirjoitettu, se ei voi olla sitä ainakaan loppuun asti. Se johtuu miespääosan esittäjästä. Sillä jos joku olisi suunnitellut Johannalle miesystävän, olisiko tuloksena ollut nimenomaan Arto Länsman? Eikö hän ole rooliinsa kaikin puolin mahdollisimman epätodennäköinen hahmo, niin sisäiseltä kuin ulkoiselta habitukseltaan? Arto on kuin epävakaa risteilyohjus, joka saattaa milloin tahansa poiketa reitiltään ja alkaa kylvää sanoinkuvaamatonta tuhoa ympäristössään.

Tukiainen luonnehti siippaansa jossain määreellä ”rahaton seksipukkini”. Kollegani määritelmä on pelottavampi: ”Arto on ladattu ase.”

”Tuksun ja Arton avioliitto” päihittää joka tapauksessa kevyesti kaikki tähänastiset yritykset luoda päivittäistä draamasarjaa televisioon tai nettiin. Teatteriin tätä tarinaa ei voisi ajatellakaan. Aikakauslehti on jatkuvasti vaihtuviin käänteisiin liian hidas, ja iltapäivälehdestäkin puuttuu liikkuva kuva ja ääni. Netissä alati uusia Tuksu-videoita pyörittävä Seiska-tv on sille juuri ihanteellinen ja ehkä ainoa pätevä formaatti. Tukiainen voi olla kokonaisen mediavallankumouksen papitar.

Kiitokset Pekka Laineelle ja Harto Hänniselle inspiroivasta Tuksu-keskustelutuokiosta.

ELÄVÄ ARKISTO -TV: Johanna Tukiainen ja seurustelun vaikeus

ELÄVÄ ARKISTO -TV: 200 tekstiviestin nainen

KUUNTELE: Turkka ja von Bagh keskustelevat Chaplinista

KATSO: Turkka opettaa havannoimaan arkipäivää

Kommentit