Hyppää pääsisältöön

Markus Kajo: Tästä ei sitten huudella

Meillä on töissä pitkä käytävä. Jos ei nyt puututa siihen, että se on psykoarkkitehtooninen suunnitteluvirhe (kun ihmiset kiusaantuvat ihan sikoina kun kävelevät 117 kertaa päivässä toisiaan vastaan sillä käytävällä, eivätkä enää kuudennentoista kerran jälkeen keksi että pitäisikö sitä taas tervehtiä, vai sanoa jotain hauskaa, vai nyökätä, hymyillä, katsoa poispäin, olla tutkivinaan munaskuitaan tai katon sprinklereiden punaisia libellejä, vaiko olla raapivinaan keskittyneesti itseään vai soittaa klarinettia, että ei tuntuisi niin kiusalliselta taas se kohtaamisten toiston pakkojatkumo) niin semmoisella käytävällä voi tehdä monia asioita.

Yhdelle sellaiselle käytävälle viedään tyhjät pahvilaatikot, jotka puretaan sitten auki ja paalataan jätepahvikeräykseen, että niistä voitaisiin tehdä uudelleen pahvilaatikoita, nyt, kierrätysmateriaalin ansiosta entistä vähän edullisemmin (ja älkää minulta kysykö miksi ne ei koko ajan halpene jos kierrätyspaperin osuus lisääntyy, niin että aikanaan ne olisi ilmaisia ja lopulta laatikoista jo saa voittoa, että mitä enemmän firmaan tulee tavaraa pahvilaatikoissa niin sitä enemmän tulee rahhaa talono!).

Niinpä siellä pitkällä käytävällä, ”virka-ajan” jälkeen, on joskus illalla sekä täysin hiljaista - ei siis ristin sielua - että tyhjiä pahvilaatikoita.

Silloin minä, varmistettuani että todellakin olen yksin kuin yvöt, asetan yhden (1) pahvilaatikon keskelle käytävää, peräännyn noin 120 metriä, huudan kaiiiiiiii! ja potkaisen tyhjää pahvilaatikkoa niin kovasti kuin jaksan.

Siitä kuuluu suprainfernaalinen pamaus!

Semmoinen mikä kuuluisi, jos jonkin kosmisen virheen vuoksi todellisuus ja koko maailmankaikkeus äkkiä repeäisi palasiksi.

Ja tuntuu että mieli jotenkin kehkeytyy, kirkastuu ja uudistuu ja sielusta karisee jotain turhaa tauhkaa pois, etenkin jos on ollut stressiä tai vastaavaa, sen pamauksen myötä.

Potkaisettua pahvilaatikkoa ei sen jälkeen yleensä tarvitse paljon purkaa eikä autella, kun sen jo saa laitetuksi litteiden laatikoiden paalauskasaan. Niin tehokas on se allekirjoittaneen vauhti-potkaus!

Niin sitäpä minä vaan tässä tiedustelisin, että onko kellään muulla tällaisia varaventtiilijuttuja? kuin on minulla tämä pahvilaatikkohomma.

Ja kuten sanoin, tästä ei sitten huudella!

En tosiaan kaipaa itselleni mitään hullun mainetta työpaikalla, on parempi että pitävät normaalina vaan ja taputtavat olkapäälle että hyvä hyvä, selvästi ihan terve mies tämä Kajo. Että ”jatkakaa samalla tavalla”.

Nimim yksi vaan, mahd. monten puolesta jos muilla kerta on samallaisia juttuja. Onko?!

Kommentit
  • Kelluessaan

    Mielihavaintoja veden piirissä ollessa

    Vesi oli suolatonta, ja siksi välillä kirveli nenässä. Paradoksaalista oli se, että kirveli juuri suolattomuus, eikä -lallisuus, kuten maallikko helposti luulisi.

  • Tyhmä jo pienenä

    Toistuvan yksinkertaisuutensa lamentaatioasialla on Kajo.

    "Jos ei lasketa sitä, että aikuisessa ihmisessä on lihaa ja luuta enemmän kuin lapsessa, ja laajempi nahka-osa hänellä kuin silkohapsena oli, niin melko vähän muuttuu ihminen elämänsä aikana..."

Uusimmat sisällöt - Näkökulmat