Hyppää pääsisältöön

Flamencon huuto

Koreografi ja tanssija Katja Lundén tanssii flamencoa, koska hänen on pakko. Elämän tanssi -teoksessaan Lundén halusi esittää Edvard Munchin taiteen ahdistusta itselleen rakkaalla tanssin kielellä.

Tietolaatikko

Alkuperäistä ohjelmaa on jouduttu lyhentämään noin neljän minuutin verran Gramexin alaisen musiikin käytön sekä valokuvan tekijänoikeuksien vuoksi.

"Flamenco-musiikki on kuin huumetta. Sitä ilman mä en voisi elää", kertoo koreografi ja tanssija Katja Lundén. Tanssiteoksessaan Elämän tanssi koreografi esittää itse Edvard Munchin roolin.

Dokumentti on vaikuttava sikermä Katja Lundénin, Kuutti Lavosen ja tanssija Sampsa Peltosen ajatuksista, joita Edvard Munchin taide heissä herättää.

Lundén kiinnostui flamencosta 13-vuotiaana opiskellessaan Helsingin Tanssiopistossa, ja syvensi sittemmin taitojaan myös Madridissa ja Sevillassa. Temperamenttisena ihmisenä Lundén kertoo viehättyneensä flamencon energiasta, sen rytmiikasta, kurista, raivosta ja tuskasta.

Estetiikan luentosarjalla Lundén kiinnostui myös Munchista. Munchin taidetta leimaava rauhaton itsetutkiskelu tuntuivat paitsi koskettavilta, myös ammatillisesti kiinnostavilta.

"Olihan se tietenkin outoa, että sinne asti piti mennä kuulemaan norjalaisesta kuvataiteilijasta!"

Herkän norjalaistaiteilijan elämä innoitti tanssiteokseen. Elämän tanssi valmistui vuonna 2003, ja sai loistavat arvostelut. Tarkoituksena ei ollut Lundénin mukaan kuitenkaan tehdä taiteilijaelämänkertaa, vaan pikemminkin nostaa hienon taiteilijan ajatuksia esiin.

"Kuten Munch itsekin sanoo, taiteen tarkoitus ei ole kuvata näkymää, vaan se pyrkii kuvaamaan kokemusta näkymästä", Lundén summaa.

Myös kuvataiteilija Kuutti Lavonen vaikuttui näkemästään. Hänen mukaansa taide surutyönä on onnistunutta vasta, kun se aukeaa myös yleisölle.

"Kuvataiteilija edustaa ulkoista kuvaa, johon hän on yrittänyt saada sisältöä. Tanssija puolestaan on ikäänkuin itse esitettävä kohde ja kuva, itse ikoni."

Ohjelman on käsikirjoitanut ja ohjannut Tommi E. Virtanen.

Teksti: Sanna-Katja Pohjalahti

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto