Hyppää pääsisältöön

Tuhansittain sotavankeja kuoli nälkään ja tauteihin

Suomi otti jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana vangeiksi noin 56 000 neuvostosotilasta. Vajaa kolmasosa heistä menehtyi leireillä heikkojen olosuhteiden johdosta, osa myös tarkoituksellisen julmuuden tähden.

Tutkija Timo Mikkola sekä leirien henkilökuntaan kuuluneet Eero Paljärvi, Wiljam Eskola ja Valto Vaajala kertovat vuonna 1992 tehdyssä ohjelmassa neuvostovankien oloista. Katri Tapio ja Pekka Rossi kuvailevat vankien kohtelua maataloissa. Tamperelainen Pertti Teinilä puolestaan muistelee vuonna 1942 kohtaamiaan työpalveluvankeja.

Hyökkäysvaiheen alussa uskottiin sodan loppuvan nopeasti, eikä sotavankien pitkäaikaiseen säilyttämiseen ollut varauduttu. Majoitustilat, vaatetus, hygienia ja sairaanhoito olivat puutteellisia. Osa vangeista kuoli pilkkukuumeeseen ja keuhkotuberkuloosiin.

Suurin kuolinsyy oli nälkä. Sotavangit olivat usein jo antautuessaan nälkäisiä, ja tilanne paheni leireillä. Sotavangeille jaetut annokset vastasivat teoriassa siviilimuonitusta, mutta käytäntö oli usein toinen varsinkin alkuvuoden 1942 elintarvikepulan aikana.

Riittävän ravinnon saamiseksi vangit turvautuivat mm. rottiin ja oraviin. Vasta 1944 annokset nostettiin armeija-annosten suuruisiksi Haagin ja Geneven sotavankisopimusten mukaisesti.

Armeijan johdon määräysten mukaan sotavankien kohtelussa oli noudatettava inhimillisyyttä ja myös kansainvälisiä sopimuksia eräin merkittävin poikkeuksin. Muun muassa raipparangaistus oli Suomessa sallittu, ja sitä käytettiinkin ahkerasti. Vankien kohtelu vaihteli leirin esimiehestä tai yksittäisestä vartijasta riippuen, ja laittomia teloituksia ja pahoinpitelyjä tapahtui paljon. "Inhimillisyys oli kaukana monessa paikassa", eräs vartijoista muistelee oloja.

Sodan pitkittyessä vankityövoiman taloudellinen merkitys kasvoi. Vankeja alettiin käyttää mm. satama-, teollisuus-, metsä- ja maataloustöissä. Pesti maataloon oli haluttu, koska muonitus oli merkittävästi parempaa kuin leireillä, eikä "kotiryssää" pidetty öisin välttämättä edes lukkojen takana. Kohtelu taloissa oli useimmiten melko hyvää, vaikka tiedettiin myös paikkoja, joissa vankeja piestiin julmasti.

Venäläisvangit Suomessa

Suomessa oli jatkosodan aikana 32 sotavankileiriä. Ensimmäiset niistä perustettiin Köyliöön, Karvialle, Huittisiin ja Pelsoon. Kun vankityövoiman taloudellinen merkitys sodan kuluessa nousi, leirejä perustettiin lisää työvoimaa tarvitsevien kohteiden sijainnin mukaan. Vankeja oli sodan aikana kaikkiaan noin 64 000.

Jatkosodan alkaessa Suomi oli sitoutunut Haagissa 1907 solmittuun kansainväliseen sopimukseen maasodan laeista ja tavoista. Suomi oli allekirjoittanut myös Geneven vuoden 1929 sopimuksen sotavankien kohtelusta. Geneven sopimusta ei ollut ratifioitu, koska se oli ristiriidassa eräiden sotaväen rikoslain kohtien kanssa. Se ei siis sitonut Suomea, mutta maa oli kuitenkin luvannut noudattaa sopimuksen määräyksiä. Jatkosodan aikana sopimuksia noudatettiin valikoiduin osin.

Leireillä käytettiin kurinpitorangaistuksina mm. kovennettua arestia, muonan vähentämistä ja raipaniskuja, joista viimemainitut olivat myös sotaväen rikoslain vastaisia. Kaikki kolme oli kielletty Geneven sotavankisopimuksessa. Leirien heikko valvonta mahdollisti myös yksittäisen mielivallan vankeja kohtaan. Väärinkäytöksiä tapahtui etenkin vuoden 1941 hyökkäysvaiheen aikana. Ilman tuomioistuimen päätöstä ammuttiin kaikkiaan lähes 1000 vankia.

Tilanne leireillä oli pahin vuosina 1941-1942. Sen jälkeen viranomaiset alkoivat huolestua vankien olojen vaikutuksesta Suomen kansainväliseen maineeseen. Etenkin viimeisen sotavuoden aikana leirien valvonta tehostui ja kohtelu parani huomattavasti.

Alkuperäisiä ohjelmia on lyhennetty musiikkiosuuksien johdosta.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto