Hyppää pääsisältöön

Itä-Karjalaa suomalaistettiin kouluin ja keskitysleirein

Itä-Karjalan liittämistä Suomeen kaavailtiin jo ennen jatkosodan alkamista. Suomalainen miehityshallinto harjoitti etnistä syrjintää, joka teki alueen venäläisväestöstä alemman luokan kansalaisia.

Tietolaatikko

Itä-Karjalan alue käsittää Suomen entisen rajan itäpuolisen Karjalan, joka rajautuu Laatokkaan, Syväriin, Ääniseen, Vienanmereen ja Imandrajärveen. Historiallinen Itä-Karjala jakautuu pohjoiseen Vienan Karjalaan ja eteläiseen Aunuksen Karjalaan. Toisin kuin sodissa luovutetut Karjalankannas ja Laatokan Karjala, Itä-Karjala ei ole koskaan kuulunut Suomeen.
Ennen Venäjän vallankumousta Itä-Karjalassa asui noin 250 000 ihmistä, joista venäläisiä oli 60 prosenttia. Venäläisen väestön määrä lisääntyi 1930-luvulla tuntuvasti väestönsiirtojen myötä. Vuonna 1939 asukkaita oli n. 470 000, joista venäläisiä 300 000 (63,2 %), karjalaisia vajaat 110 000 (23,2 %), vepsäläisiä 9400 (2,0 %), suomalaisia 8300 (1,8 %) ja muita (ukrainalaisia, valkovenäläisiä ym) 46 000.
Neuvostoliiton perustamisen jälkeen Itä-Karjalasta muodostettiin Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta (vuodesta 1940 Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta). Karjalan suomalaistamista ajanut tasavallan johto syrjäytettiin 1930-luvulla, kun Neuvostoliitto alkoi pelätä nationalistista liikehdintää reuna-alueillaan. Stalinin terrorin uhreiksi joutuivat myös alueen venäläiset, mutta erityisen voimakkaana se kohdistui suomalaisiin ja karjalaisiin. Kymmeniä tuhansia surmattiin, vangittiin tai karkotettiin.
Suomalaisten miehitysjoukkojen saapuessa väestö oli suurelta osin evakuoitu tai paennut oman onnensa nojassa metsiin. Jäljellä oli alle viidesosa, vajaat 90 000 henkeä – lähinnä naisia, lapsia ja vanhuksia. ”Kansallisia” (karjalaisia, suomalaisia, inkeriläisiä, vepsäläisiä, virolaisia jne) heistä oli 37 000, ”epäkansallisia” (venäläisiä, ukrainalaisia jne) n. 50 000.
Miehityshallinnon ylläpitämillä keskitysleireillä suljettuina oli enimmillään (keväällä 1942) 24 000 henkeä, siis miltei puolet ”epäkansallisesta” väestöstä. Olot leireillä olivat alkuaikoina varsin ahtaat ja kehnot. Lisäksi sota- ja evakuointiolosuhteista kärsineiden vankien terveys oli usein heikko jo heidän tullessaan leireille. Pahimpaan aikaan kesällä 1942 kuolonuhreja oli 500-600 kuussa, enimmäkseen pikkulapsia ja vanhuksia. Vuoden 1942 aikana kuolleiden yhteismäärä oli noin 3500 henkeä. Tutkija Antti Laine on arvioinut kokonaiskuolleisuuden noin 4600 hengeksi. Suurin osa kuolonuhreista menehtyi aliravitsemukseen. Ruuan varastamisesta saattoi seurata ruumiillinen rangaistus. Joitakin vankeja myös ammuttiin ainakin karkaustapausten yhteydessä.
"Keskitysleiri"-nimitys periytyi jo 1900-luvun alusta, ja Itä-Karjalan leirit olivat kaukana saksalaisten ylläpitämistä kuolemanleireistä. Kun juutalaisten joukkotuhosta alkoi kantautua tietoja, Itä-Karjalassa otettiin käyttöön siirtoleiri-termi. Nimestä riippumatta väestön joukkorankaiseminen sillä perusteella, että joukkoon kuului mahdollisia partisaaneja, oli Haagin vuoden 1907 yleissopimuksen vastaista.
Virallisesti Itä-Karjalan valtausta perusteltiin sotilaallisin syin. Etenkin AKS-läisen sotilashallinnon selvänä päämääränä oli kuitenkin alueen pysyvä liittäminen Suomeen. Heti jatkosodan alkuvaiheessa 11. heinäkuuta 1941 Mannerheim uudisti vuonna 1918 vannomansa "miekkavalan", jossa lupasi levätä vasta kun Itä-Karjala olisi vapautettu neuvostovallasta.
Suuri osa Itä-Karjalan alun perin suomensukuisista oli ehtinyt omaksua venäjän kielen, ja joskus etninen erottelu onnistui vain antropologisten tutkimusten avulla. Väestön asenteetkin tuottivat miehittäjille pettymyksen: suomalaisia ei tervehdittykään tervetulleina vapauttajina, vaan suhtautuminen oli pidättyväistä ja varovaista. Myös karjalaisten sukulaiset taistelivat puna-armeijassa, ja sodan lopputuloksesta oltiin epävarmoja. Suomalaistamistoimet jäivät lopulta melko tehottomiksi, ja vain pieni osa itäkarjalaisista siirtyi sodan loppuvaiheissa Suomeen.

Ajatus kielisukulaiskansojen yhteenkuuluvuudesta oli virinnyt jo 1800-luvun kansallisromantiikan myötä. Itä-Karjalassa 1920-luvun alussa käytyjen heimosotien jälkeen sitä alkoi vaalia Akateeminen Karjala-Seura. Juuri AKS:lla oli merkittävä osa vuonna 1941 pystytetyssä Itä-Karjalan sotilashallinnossa (ks. leike 1).

Jatkosodan alussa vallatun alueen väestö jaettiin "kansalliseen" (suomensukuiseen) ja "epäkansalliseen" ainekseen. Tuhansittain venäjänkielisiä asukkaita koottiin keskitysleireihin marsalkka Mannerheimin jo heinäkuun alussa 1941 antaman määräyksen mukaisesti. Monille seuraukset olivat kohtalokkaat.

Joukkovangitsemisia perusteltiin yhtäältä venäläisväestön omalla turvallisuudella, toisaalta vaaralla, että joukossa oli partisaaneja. Kokoamisleirit palvelivat kuitenkin myös miehityshallinnon kaavailuja, joissa tähdättiin alueen ”puhdistamiseen vieraasta aineksesta”. Vielä alkuvaiheessa suunnitelmissa oli epäkansallisen väestön siirtäminen muualle osittain tai kokonaan ja sen korvaaminen suomalaisella ja inkeriläisellä uudisasutuksella.

Vapaaksi jääneet tai leireiltä päässeet venäjänkielisetkin olivat syrjityssä asemassa. Heidät siirrettiin asumaan erilleen suomensukuisista, heidän liikkumistaan rajoitettiin, he kärsivät heikommasta elintarvike- ja terveydenhuollosta, ja viljelypalstojen jaossa suosittiin "kansallisia". Kouluja oli aluksi tarjolla vain suomensukuisille.

Koulujen harjoittaman nuorisokasvatuksen toivottiin takaavan Karjalan kansan saumattoman liittymisen ”emämaahan”. Suomalaistamistoimiin kuuluivat myös mm. vapautusjuhlat, propagandakokoukset ja suomenkieliset radiolähetykset, paikannimien suomentaminen ja suositukset "kansallisten" etunimien käyttämisestä lapsia ristittäessä. Uskonnollisen kasvatuksen saralla kilpailivat ja kiistelivät keskenään ortodoksit ja luterilaiset.

Itä-Karjalan miehitysajasta ja varsinkaan sen rumista puolista ei sotien jälkeisessä Suomessa elämöity. Asiaa käsittelevät tutkimukset ovat myöhemminkin nostattaneet voimakkaita tunteita.

Eero Taivalsaari korosti vuonna 1967 tekemässään radio-ohjelmassa suomalaisen hallinnon inhimillisyyttä verrattuna toisen maailmansodan muihin miehitysvaltoihin (leike 2). Huomattavasti toisenlainen sävy oli everstiluutnantti Helge Seppälän vuonna 1989 julkaisemassa Suomi miehittäjänä -kirjassa, joka kritisoi sotilashallinnon politiikkaa voimakkaasti (leike 3). Seppälän arviot nostattivat paljon kohua ja närkästystäkin, mutta pääosin samat faktat on tuotu esiin myös muiden tutkijoiden teoksissa.

Jo 1970-luvulla Lauri Kokkosen näytelmä Ruskie neitsyt oli herättänyt keskustelua miehityspolitiikasta. Vallatussa Paatenessa opettajana toiminut Kokkonen halusi näytelmällään kertoa, kuinka eri tavalla miehitysaika nähtiin Karjalassa ja Suomessa (leike 4).

Vallatuille alueille marssitettiin myös perinnetutkijoiden armeija, jonka tehtävänä oli osoittaa karjalaisten yhteenkuuluvuus Suomen kansan kanssa. Väestön innostus ei kuitenkaan vastannut tutkijoiden romanttisia odotuksia, ja alueen kansanperinnettä pilasi ”bolshevistinen aines” (leike 5).

Uudenlaisen näkökulman miehitysaikaan toivat 2000-luvulla julkaistut sotatuomari Paavo Alkion päiväkirjat. Itä-Karjalan lainkäytön loppusaldo oli Alkion mukaan viime kädessä Suomelle kunniakas, mutta vaati asettumista vastakkain ”nappi otsaan -linjan” upseerien kanssa (leike 6).

Teksti: Jukka Lindfors

  • Sisällissota 1918 – punaiset muistot

    Harvinaiset arkistohaastattelut antavat äänen hävinneille.

    Suomen vuoden 1918 sota ei jakanut vain kansakuntaa vaan myös sen muistin. Hävinneiden tulkinta tapahtuneesta jäi vuosikymmeniksi virallisen julkisuuden ulkopuolelle. He kertovat tässä, miksi olivat mukana ja minkä hinnan saivat siitä maksaa.

  • Eero Leväluomalla oli harvinainen kyky muuttaa kuva ääneksi

    Ohjaaja tunnetaan Suomi-filmeistä ja dekkarikuunnelmista.

    Eero Leväluoma (1896-1969) teki poikkeuksellisen uran elokuvien, näytelmien ja radiokuunnelmien parissa. Yhdeksänvuotiaana teatterilavalle noussut poika esiintyi, lavasti ja ohjasi kotimaisissa elokuvissa, johti parikymmentä vuotta eri teattereita ja siirtyi viisikymppisenä töihin Yleisradion teatteriosastolle. Hän ohjasi satoja kuunnelmia ja koukutti yleisön äänitehosteilla ja tunnussävelillä jännityssarjojen maailmaan.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto