Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Elävän arkiston blogi pääkuva

Kätketty kuolema

Lilja ruumisarkun päällä
Lilja ruumisarkun päällä Kuva: Anne Hämäläinen hautajaiset,ruumisarkut,Lilja

Muutama vuosi sitten tapahtui asioita, jotka muuttivat suhtautumiseni kuolemaan. Tai oikeastaan ne pakottivat luomaan sen suhteen. Kuolema tuli niin lähelle, ettei se ollut enää jokin epämääräinen ja etäinen asia. Samalla kun tutkailin tätä uutta tuttavuutta, mietin miksei siitä puhuta. Miksi kuolemasta on tullut niin yksityistä ja kätkettyä?

Suurten tragedioiden kuten Norjan joukkosurman yhteydessä puhutaan myös menetysten käsittelystä ja kriisityöstä sekä uhrien ja omaisten tarvitsemasta avusta. Uutisointia seuratessa tuli jälleen mieleen, että yhteiskunnan tai yhteisön apua ja tukea tarvittaisiin myös niille ihmisille, jotka tavallisessa elämässä, ilman suuria uutisotsikoita, menettävät omaisensa. Moni sinnittelee töissä ja arjessa pitäen surun sisällään, aivan kuin sille ei olisi tilaa.

Median ja viihdeteollisuuden tapa käsitellä kuolemaa on erikoinen. Tosielämässä sitä ei juuri käsitellä, saatikka näytetä, mutta fiktiossa sillä mässäillään. Miten se vaikuttaa, kun kuolema on lähinnä fiktiota ja viihdettä? En sitä aiemmin miettinyt, mutta kun kuolema oli tullut tarpeeksi lähelle, huomasin herkistyneeni sille. En pystynyt katsomaan ruumishuonekohtauksia (joita on tv-sarjoissa ja elokuvissa käsittämättömän paljon, laskekaapa!) tai nauttimaan murhatarinoista.

Ne muutamat dokumentit ja henkilötarinat, joissa kuolemaa käsiteltiin katsoin pohjattoman kiinnostuksen vallassa. Tuskin olisin niiden pariin hakeutunut aiemmin ja jäin pohtimaan, miksi tuntui kuin kuolema olisi piilossa. Mietin miltä tuntuisi nähdä televisiossa aito kuolema tai kuolleita. Kun niillä fiktiossa mässäillään, niin miksi sen realistinen näyttäminen on yhä niin iso tabu? Eikö se vain etäännytä ihmiset juuri siitä, minkä pitäisi tulla edes joskus lähelle ja koskettaa?

En kaipaa katastrofikuvia ja ruumiskasoja, mutta jotain yhteyttä tuohon suureen mysteeriin. Mielenkiinnolla odotan, mikä kohu vielä syntyykään Ylen tulevasta ohjelmasarjasta, joka kertoo kuolevista ihmisistä.

Kuoleman siirtyminen kodeista sairaaloihin tekee siitä yhä mystisempää. Suruakaan ei juuri tuoda esiin. Ennen omaisensa menettänyt pukeutui tietyllä tavalla merkiksi suruajasta, mutta nykyään surua ei haluta näyttää ulkopuolisille, surunapit ja muut ulkoiset surun merkit alkavat olla historiaa. Moni myös suorastaan välttelee omaisensa menettäneitä ihmisiä ja aika pian koko tapahtuma unohtuu, paitsi ei omaiselta. Ajatus vuosia kestävästä surutyöstä tuntui itsestänikin lähinnä kammottavalta, eihän mulla ole siihen aikaa, opiskelutkin kesken, täytyy mennä eteenpäin, ajattelin.

Kuolemaan suhtautumisessa, surun käsittelyssä sekä surevien omaisten kohtaamisessa olisi opetettavaa vaikka kouluihin. Koulu antaa tietoja, mutta tunteiden käsittelyn, kriisien ja menetysten kanssa pähkäilemme ihan yksin, sen varassa mitä kotoa on opittu.

Omien reaktioideni lisäksi hämmästyin tapoja, joilla ihmiset reagoivat, kun menetin isäni äkillisesti. Jotkut ilmaisivat osanottonsa sanomalla tai lähettämällä suruvalittelut, mutta jotkut eivät ottaneet asiaa puheeksi juuri lainkaan. Olin aina ajatellut että ”otan osaa” kuulostaa jotenkin kornilta ja vältellyt sen sanomista. Nyt olen eri mieltä. Se kannattaa sanoa, tai sanoa ettei ole sanoja, tai että on pahoillaan, kunhan sanoo. Ja jos sanominen ei luonnistu, voi kirjoittaa, lähettää kortin, keinoja on monia. Muistan yhä jokaisen joka otti osaa suruuni, se on kaunis ja tärkeä muisto.

Surun lisäksi kuolema antoi paljon muutakin, kunhan uskalsin kohdata sen. Kuolleen vierellä oleminen oli kokemus, joka muutti minua. Kuoleman kohtaamisen myötä tunsin saaneeni lahjan, elämä näyttäytyi uudessa kirkkaammassa ja väkevämmässä valossa.

Norjan tragedian yhteydessä neuvottiin miten vanhempien tulisi puhua lapsille väkivallasta ja tappamisesta. Lapsia varten oli Mannerheimin lastensuojeluliiton laatimat ohjeet, mutta entä aikuiset? Olemmeko me niin viisaita, että osaamme heti käsitellä sen, että joku teloittaa kuusikymmentä nuorta? Aikuisten osalta ohjeissa oli kehotus purkaa ensin omaa mieltä toisen aikuisen kera, jotta voi sitten selväjärkisesti käsitellä asiaa lapsen kanssa. Siinäkö on ohjeet aikuisille, entäs ne joilla ei ole ketään kenen kanssa puhua? Onko kirkko ainut kenen puoleen voi kääntyä? Onko ainut paikka henkiselle ja syvälliselle keskustelulle kirkossa, jonka arvoista niin moni on kääntynyt jo pois?

Terapeutit Tommy Hellsten ja Terhi Vedenkivi puhuivat Voimalassa yhteisöllisyyden merkityksestä. Jos ihmiset voisivat helpommin lähestyä toisiaan, ei kukaan jäisi niin yksin ahdistavienkaan tunteiden kanssa. Olemme luoneet hassun paradoksin, samalla kun kaipaamme kadonnutta yhteisöllisyyttä, olemme rajanneet elämämme yksilö- ja ydinperhekeskeiseksi. Jos käy huono tuuri ja palapelistä puuttuu palasia, kuten ystäviä, työ tai puoliso, niin yhtäkkiä ollaankin yksin. Kun menee hyvin, se voi vielä toimia, mutta kun menee huonosti, ihminen tarvitsee väistämättä toisia ihmisiä.

Suomalaisten puhumattomuudesta on vitsailtu jo vuosikaudet, joten vaikka ajatus avoimemmasta kommunikaatiosta kaikkien kesken on kaunis ajatus, niin mietin myös epäsuorempia tapoja jakaa kokemuksia. Ainakin tekniikan puolesta meillä on parhaimmat välineet yhteisölliseen kokemiseen kuin koskaan. Haluaisin nähdä sitä hyödynnettävän tosissaan.

Norjalaisella uutissivustolla voi ilmaista tukensa tarttumalla virtuaalisesti toisia kädestä, pieni alku sekin. Vähän aikaa sitten törmäsin netissä säveltäjään, joka on luonut virtuaalisen kuoron, jossa sadat ihmiset ympäri maailmaa laulavat yhdessä. Koskettavaa videota katsoessani, mietin mitä kaikkea internetin avulla voitaisiin tehdä yhteisöllisten kokemusten luomiseksi. Kun kyläyhteisöt ja seurakunnat uhkaavat jäädä muinaismuistoiksi, voisiko syntyä toisenlaista henkistä yhteisöllisyyttä ja tukemista?

Norjan pääministeri sanoi puheessaan terroriteon jälkeen, että vastaus väkivaltaan on vielä enemmän demokratiaa, vielä enemmän inhimillisyyttä. Jos suurissa tragedioissa pitää nähdä jotain hyvää, niin yksi iso asia on se, että ihmisten on pakko yhdistää voimansa sekä surra yhdessä.

Kommentit