Kapea kuja päättyy suoraan Due Torri -kanaalin syvänvihreään veteen. Tähän oopperavieraitten gondolit laskivat liki neljä vuosisataa sitten, kun maailman ensimmäinen julkinen oopperatalo, Teatro di San Cassiano Nuovo (1637-1812), eli kukoistuskauttaan. Teatteri oli venetsialaiseen tapaan nimetty lähimmän kirkon mukaan.
1600-luvulla Venetsiassa kuljettiin lähes aina vesitse. Tosin kaupunkia oli alettu vähitellen muovata jalankulkijoitten tarpeita ajatellen niin, että kivillä ja soralla täytetyistä kanavista muodostui se katujen ja kujien sokkelo, jonka aikamme turistit tuntevat. Yksi täytetyistä kanavista, nykyiseltä nimeltään Rio Terra de le Carampane, johti sekin San Cassianolle, mutta siellä tulija joutui kulkemaan vilkkaan bordellialueen halki, eikä reitti siksi ollut kaikkien oopperanystävien mieleen. Matkan varrelle sattui vielä venetsialaisen kursailemattomasti nimetty ”Ponte de le Tette” (Tissisilta), jonka kahta puolta olevien talojen ikkunoissa prostituoidut esittelivät sulojaan.
Itse teatterissakin seksityöläiset pyrkivät hankkimaan asiakkaita. San Cassianon alimmasta aitiokerroksesta oli vaikea nähdä matalalle näyttämölle, kun orkesterin pitkäkaulaiset luutut, violonet ja harput olivat tiellä. Siksi kurtisaanit olivat vallanneet nuo aitiot. Heille oli tärkeämpi näkyä itse kuin nähdä näyttämölle. Naisten läsnäolon vuoksi aitioitten verhoja ei saanut vetää kiinni esityksen aikana. Teatterin ilmapiiri johti siihen, että monet hienot daamit tulivat oopperaan naamioituina.
Oopperateatterissa oli periaatteessa kahdenlaista yleisöä: Kuulijoiden kerman muodostivat oman aition koko sesongiksi vuokranneet aateliset ja varakkaat kauppiaat, mikä Venetsiassa usein tarkoitti yksiä ja samoja ihmisiä. Permannolla istui vaatimattomampi väki, joka oli lunastanut pääsylipun vain yhdeksi illaksi.
Koska sesongin jokaisena iltana esitettiin yhtä ja samaa oopperaa, keskittyivät kausikorttilaiset aitioissaan ystäviensä kanssa seurusteluun, syömiseen ja juomiseen. Vain kauneimpien aarioitten ajaksi puheensorina saattoi hetkeksi vaimeta. Toisinaan paremman väen kerrotaan huvitelleen heittelemällä permannolla istuvaa yhteistä kansaa kananluilla ja muilla ruoantähteillä, mikä tietysti lisäsi yleistä meteliä.
Teatterien lämpiöissä pelattiin uhkapelejä. Peliluolia kutsuttiin nimellä ridotto. Kasinotoiminta oli niin tuottavaa, että Venetsian tasavalta perusti vain vuosi San Cassianon avaamiseen jälkeen ensimmäisen pelkästään uhkapeliin keskittyneen laitoksen. Kasino sai tietysti nimekseen Il Ridotto.
Itse Teatro di San Cassiano Nuovosta ei ole jäljellä mitään. Rakennus purettiin 1812 jotta viereisen Palazzo Albrizzin puutarhalle saataisiin lisää tilaa. Santa Crocen kaupunginosan pikkuruisen Corte del Teatro -aukion laidalla on puutarhan tiilimuurissa lähes huomaamaton ovi, ja sen päällä numero 2504.
Tämän oven takana oli aikoinaan teatteri jossa julkinen oopperataide syntyi. Siellä myös kantaesitettiin lukemattomia viiltävän kauniita sävellyksiä joista vielä nykyisinkin saamme nauttia. Eikä enää tarvitse edes pelätä ilmassa lentäviä kananluita.
Terveisin Eero
Varhainen menestysteos:
Ensimmäinen San Cassianossa esitetty ooppera oli Francesco Mannellin käsialaa (L’Andromeda 1637), mutta nykypäivän näkökulmasta merkittävämpiä varhaisten vuosien säveltäjänimiä ovat varmaankin Claudio Monteverdi (Il ritorno d’Ulisse in Patria 1641) ja Francesco Cavalli (La Didone 1641).
1600-luvun hittioopperaksi muodostui 1649 kantaesitetty Cavallin Giasone. Sitä esitettiin ympäri Italian ja se otettiin uudestaan ohjelmistoon Venetsiassa 17 vuotta kantaesityksen jälkeen. Varhaisen oopperan historiassa uusintatuotannot olivat tuiki harvinaisia.
Giasonesta on saatavilla erinomainen René Jacobsin johtama levytys (Harmonia Mundi HMC 901282.84). Ensimmäisen CD:n neljäs raita ”Delizie, contenti” on monille laulun opiskelijoille tuttu ”antiikin aaria”, mutta oopperassa on lukemattomia muitakin vaikuttavia numeroita.
Seuraavassa Cecilia Bartolin esittämä versio. Tässä videossa on hauskaa seurata nuotteja samalla kun kuuntelee.
Julkaistu 15.11.2010
