Japanilainen populaarikulttuuri turmelee nuorison. Näin ainakin uskottiin 2000-luvun alussa, kun nousevan auringon maasta vyöryi Suomeen sarjakuvia, piirrettyjä, visuaalista rokkia ja muotia.
Japani-buumin alkuvaiheessa tiedotusvälineet huolestuivat paitsi japanilaisen sarjakuvan, mangan, lapsille sopimattomasta sisällöstä, myös lolitoiksi itseään kutsuvista nuorista tytöistä.
Lolitat eivät suinkaan ole alaikäisiin kohdistuvan eroottisen viihteen välikappaleita, vaan Tokion Harajukusta tyyli-inspiraationsa saaneita nuoria, jotka pukeutuvat pitsimekkoihin ja järjestävät teekutsuja. Eikä mangasta löydy sen enempää aikuisviihdettä kuin kirjallisuudestakaan.
– Kyllä sitä löytää, jos etsii. Ei siihen törmää sen enempää, kuin jos kirjastoon menee katsomaan kirjoja. Ihan samanlaista materiaalia se on, selitti Animecon VII -tapahtuman pääjärjestäjä Topi Toosi kesällä 2009.
Median ennakkoluuloisesta suhtautumisesta huolimatta japanilaiseen pop-kulttuuriin hurahtaneet suomalaiset ovat jaksaneet pitää puolensa ja oikoa väärinkäsityksiä yksi toisensa jälkeen. J-rock-, cosplay- ja manga-fanit ovat perustelleet viehtymystään japanilaiseen viihteeseen monissa asia- ja ajankohtaisohjelmissa.
Myös Tampereen yliopiston tutkija Katja Valaskivi on perehtynyt syihin Japani-innostuksen takana. Hänen aihetta käsittelevä tutkimuksensa ”Pokémonin perilliset” julkaistiin maaliskuussa 2009.
Aamu-TV:n haastattelussa Valaskivi totesi, että nuorten on helpompi samaistua japanilaisiin kuin länsimaisiin sarjakuviin.
– Se on niin moninaista ja sitä on niin paljon, että jokainen löytää itselleen jotakin sopivaa. Ehkäpä nämä sisällöt puhuttelevat tällaisessa kulutusyhteiskunnassa eläviä lapsia ja nuoria paremmin kuin ydinperheeseen palautuva ”disney-idyilli”.
Teksti: Elina Rimpiläinen
