Hyppää pääsisältöön

Työn loppu

Syyskuussa 2004 Viialan vaneritehtaan työntekijöiden maailma pysähtyi hetkeksi: ”Kaksi harmaa pukuista kravattimiestä tuli sisään ovesta ja sanoivat, että nyt näyttää siltä, että tehdas loppuu vuoden vaihteessa”.

Joulukuussa 2004 Viialan vaneritehtaan 171 työntekijää irtisanottiin. Pääluottamusmies sanoi tehtaan lopettamisen osoittaneen, mitä on UPM:n yhteiskuntavastuu: ”kyllä mä tulin siihen tulokseen, että ne oli niitten yhteiskuntavastuut, että yhteiskunta hoitaa sen vastuun”.

Monet tehtaan työntekijöistä olivat olleet tehtaalla ikänsä. Nyt 40-vuotias Kristiina Lepola tuli tehtaalle suoraan peruskoulusta. Samoin Kari Johansson. Kari ehti työskennellä tehtaalla yli 30 vuotta. Entinen pääluottamusmies Hannu Järvinen oli jo kolmannen polven tehtaalaisia.

UPM:n vaneritehtaan lopettaminen merkitsi sitä, että monelle tehtaan työntekijälle työttömyys ei ollut enää vain lehtien palstoilla, vaan totta omalla kohdalla. Kari Johansson sanoin: ”nyt näkee sen tilanteen mitä se on sille ihmiselle”. Monen työntekijän piti päättää jäädäkö kotiin vai muuttaako paikkakuntaa. Monet jäivät, mutta myös monet lähtivät. 14 vuotta tehtaalla töitä tehnyt Simo Siipola sanoo, että ei halunnut jäädä ”odottamaan ja kässehtimään Viialaan ja voivottelemaan olemistaan entisenä vaneritehtaalaisena”. Hän sai uuden työpaikan, myi vastavalmistuneen omakotitalonsa ja muutti Jämsänkoskelle.

Kuluneet kuukaudet, lähes kaksi vuotta, ovat olleet täynnä kysymyksiä, pelkoa ja epätoivoa. Kristiina Lepola sanoo, että hän on ollut todella katkera työnantajalle, ”miksi se teki meille tämmösen tempun”. Nyt kuitenkin hänelle ja hänen miehelleen on alkamassa uusi elämänvaihe: pian 40-vuotiaasta Kristiinasta tulee ensimmäistä kertaa elämässään opiskelija.

Tiina Merikanto seurasi lähes kaksi vuotta Kristiinan, Simon, Karin ja Hannun elämää: työttömyyttä ja uuden etsintää. Ohjelma on pala nykypäivän suomalaista työelämää. Se kertoo työttömyydestä ja työllistymisestä, epätoivosta ja toivosta sekä luopumisesta ja uuden löytämisestä.

Teksti: Tiina Merikanto.

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto