5-vuotias tyttäreni on kohta kahden vuoden ajan jatkanut "vessasanojen" rallattelua ja muutama kirosanakin on jo tullut. Hän kokee ne kovin hauskaksi mielestään ja hauskuuttaa niillä päiväkodissa ryhmän pienempiä poikia.
Olemme kokeilleet kaikkea huomiotta jättämisestä lahjomiseen yms, olemme yrittäneet kertoa kuinka tyhmältä ne jutut kuulostaa, eikä ketään muuta naurata.
Nyt hyvätkin kaverit ovat alkaneet kyllästymään tyttäreeni näiden vessajuttujen takia ja jättäneet häntä leikkien ulkopuolelle. Pikkusiskon syntymä 2v sitten hieman lisäsi näitä juttuja, mutta oli niitä ennen siskon syntymääkin. Itseäni ärsyttää lähteä esim. kylään kun tietää jo etukäteen, että huonoa käytöstä on tiedossa jossain vaiheessa.
Tutulta kuulostaa. Jos 3-7-vuotiaat saisivat päättää, pääpuheenaihe olisi ”vessasanat”. Jos teini-ikäiset saisivat päättä, pääpuheen aihe olisi ”seksisanat”. Siitä puhe, mikä mielessä!
Et varsinaisesti kysy kirjeessäsi mitään, enkä siis ole varma mihin lähtisin vastaamaan. Ilmeisesti kuitenkin toivoisit juttujen loppuvan, koska kerrot teidän ”kokeilleen kaikkea”. Tuskinpa tällä tarkoitat kaiken kokeilemista jotta jutut jatkuisivat? Kirjoitat myös ”muutama kirosanakin on jo tullut”. Tarkoitatko tällä pelkääväsi, että tilanne on pahenemaan päin tai kyseessä on jopa pysäyttämätön syöksykierre? Arvaan, että saatat olla myös huolissasi tyttäresi tulevaisuudesta päiväkodissa, koska kerrot kavereidenkin jo kyllästyneen hänen vessajuttuihinsa. Tilanne on tainnut jo ”juuttua”, koska kerrot tietäväsi jo etukäteen kyläilyjen sujumisen. Arvelen, että pidät vessajuttujen puhumista huonona käytöksenä, kun viittaat siihen kylään lähtemisestä kertoessasi. Ja ymmärrettävästi tilanne ärsyttää sinua, kuten sanoitkin.
Tyttäresi osalta taas ymmärrän kirjeesi perusteella, että hän itse nauttii sekä vessa-sanojen tuottamasta hauskuudesta, että hauskuuttajan roolista.
Kirjettäsi lukiessani tunsin kaiken asiantuntemukseni tutisevan pelosta: vaikka kovasti haluaisin, niin tuskin keksin sellaista konstia, mitä ette olisi jo kokeilleet.Kirjettäsi lukiessani tunsin kaiken asiantuntemukseni tutisevan pelosta: vaikka kovasti haluaisin, niin tuskin keksin sellaista konstia, mitä ette olisi jo kokeilleet. Ole tässä sitten asiantuntijaa. Toisaalta tuntuu myös turhalta ruveta neuvomaan teitä vanhempia ihan vaan hyväksymään tyttärenne puheet ikään kuuluvina, koska ne oikeasti ärsyttävät ja ehkä nolostuttavatkin. Onhan aikuisellakin oikeus ärsyyntyä lapseensa ja olla huvittumatta huonolta käytökseltä tuntuvista puheista.
Ainoa mitä keksin ehdottaa, on kompromissi.
Tuntuisiko mahdolliselta sopia, että tyttäresi saa puhua vessa-juttuja, mutta – kuten jo sanastakin kuuluu- ne sopivat vain vessaan? Juttujen alkaessa hänet ohjattaisiin vessaan puhumaan. Vastapalveluksena tästä vapaudenrajoittamisesta voisitte sitten luvata tyttärelle, että hän saa olla hauskuuttajan roolissa muilla jutuilla. Teidän täytyisi tietysti kertoa mitkä jutut teitä naurattavat ja olla innokas yleisö, mutta se on varmaan pieni uhraus tässä tilanteessa.
Kompromissiin pääsemiseksi voisi auttaa niin kutsuttu ulkoistamistekniikka, joka hyödyttää usein lapsia ongelmallisessa tilanteessa. Tavoitteena on yhdessä ajatella vessapuheiden olevan ikään kuin lapsen valtaava ”ulkoinen tekijä”, joka joskus hyppää häiritsemään muutoin kivasti käyttäytyvän lapsen elämää. Idea on vastaava kuin menneiden vuosikymmenten Känkkäränkkä-noidassa, jos muistatte.
Jospa siis yhdessä miettisitte mikä kumman höpötin oikein saa tytön puhumaan vessa-juttuja. Onkohan se sininen, vessanpöntön muotoinen olio? Vai keltainen vessapaperirullan näköinen otus? Vai mikä ihmeen kiusanhenki se oikein on? Lapsen kannattaa piirtää tai muotoilla olio, jotta vanhemmatkin näkevät millaisesta hyypiöstä oikein on kyse. Samoin sille kannattaa antaa nimi. Ehkäpä se asuu vessassa? Millä kaikilla keinoin sen saisi pysymään siellä? Entä jos se välillä pääsee livahtamaan sieltä karkuun, tuo ovela kiusanhenki?
Vastaavaa tekniikkaa voi soveltaa muihinkin hankaliin tilanteisiin, myös aikuisille.
Katsokaa innokkaat lisätietoja linkistä Ratkaisukeskeinen terapiasuuntaus. Liitän mukaan kunnioittamani terapeutin, Tapio Malisen kertomuksen Mustahatusta, suosittelen.
Toivottavasti tästä oli apua. Jos ei: toivotan voimia tilanteen kestämiseksi!
Janna Rantala on lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja pienten lasten äiti. Hänellä on laaja työkokemus lasten ja perheiden ongelmista - vauvasta teini-ikäisiin. Hän on toiminut myös aikuispsykiatrina, neuvola- ja koululääkärinä sekä kouluttajana. Tällä hetkellä hän opiskelee perhepsykoterapeutiksi.
Linkit:
