Hyppää pääsisältöön

Millainen olisi henkinen testamentti?

Itkin parina iltana läpi Reko ja Tina Lundánin kirjan Viikkoja, kuukausia, säästeltyäni sitä ainakin viime keväästä asti. Syystäkin en ollut uskaltanut tarttua aiheeseen! Tuli paha olo. Kirjassa seurataan päiväkirjanomaisesti miehen kuolemaan johtavaa sairautta ja perheen yritystä elää elämäänsä mahdollisimman "normaalisti" kuoleman odotuksessa.

Samaan syssyyn katsoin Nina Stenrosin dokumentin Perintö (ensiesitys TV1 ma 7.11. klo 21.30), jossa kuolema ja erityisesti se, mitä jää jäljelle, on kauniisti läsnä – huonekalujen painaumina lattiassa, haalistumattomina taulunkohtina seinässä. Dokkarissa on kyllä yhtä vahvana läsnä myös kuoleman raadollisuus.Millainen olisi henkinen testamentti? Kuva: stock.xchng

Kaupan päälle, ihan ylläribonuksena, pukkasi sähköposti tietoa Helsingin yliopiston avoimesta luentosarjasta, joka käsittelee kuolevaisuutta, kuolemaa ja kuolemista. Sinnekö? Pitäisi varmaan. Ensimmäinen luento meni eilen.

Ohimennen kuulin tietysti vielä tarinoita. Tarinoita ihmisistä, jotka olivat ryhtyneet elämään isolla eellä läpikäytyään esimerkiksi eron tai vakavan sairauden; heränneet elämään, kun jokin on pysäyttänyt. Kollegan kanssa päätimme, että kannattaisi alkaa elää jo nyt, ”kun meillä ei vielä ole sitä syöpää”.

Harvempi pelkää vaikkapa kumppanin kuolemaa – vaikka siinä pelossa olisi jotenkin himpun verran enemmän järkeä, näin yhtäkkiä ajateltuna.
Käytäväkeskustelut paljastivat, että aika moni pelkää tai suree omaa kuolemaansa. ”Kuinka ne pärjäävät ilman minua…?” Harvempi pelkää vaikkapa kumppanin kuolemaa – vaikka siinä pelossa olisi jotenkin himpun verran enemmän järkeä, näin yhtäkkiä ajateltuna.

Lukemastani ja kuulemastani huolimatta oma kuolema-ahdistus jäi jäytämään.

Kunnes keksin. Perintötestamentin sijasta - omaisuutta minulla ei ole - haluan kirjoittaa lapsilleni henkisen testamentin.

Siinä kuvaisin, mitä olen heidän maailmaan tulostaan ja elämästään tähän asti ajatellut – millaisia ajatuksia heidän kasvunsa ja persoonansa ovat minussa herättäneet. Jos en olisi joskus kertomassa näistä itse, voisi yksinkertainen paperinpala tehdä sen puolestani.

Helpotti vähän.

Ja, itse asiassa, Lundánien kirjan aiheuttamat itkut olivat sittenkin tosi puhdistavia: kirjan jälkeen tunsi olevansa todella elossa.

Linkit:

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua