Sirpa Jegorow
Yle
Kesäkuun 20. päivä 1944 jäi Suomen historiaan traagisena päivänä. Suomi menetti Viipurin ja yli 150 ihmistä sai surmansa neljännestunnin aikana, kun neuvostokoneet pommittivat Kurkijoen Elisenvaaran asemaa. Suurin osa kuolleista oli siviilejä, naisia ja lapsia.
Kannaksen suurhyökkäys alkoi 9.6. 1944. Suomalaisia joukkoja ja saksalaisia sotilaita ryhdyttiin siirtämään muualta Karjalasta Elisenvaaran kautta kannakselle suurhyökkäystä torjumaan.
Joukkojen liikkuminen havaittiin myös vihollisjoukoissa, ja Neuvostoliitto ryhtyi suunnittelemaan rautatieasemien pommitusta.
Siviilien evakuoiminen kannakselta rautateitse kohti muuta Suomea alkoi. Räisälässä ihmiset määrättiin lähtemään kohti Pohjanmaata kesäkuun 19. päivä. Epäonnistien sattumien takia evakkojuna kohtasi viivytyksiä, joiden vuoksi juna joutui puoleksi vuorokaudeksi pysähtymään Elisenvaaraan kohtalokkain seurauksin.
Kurkijoen Elisenvaara oli risteysasema, jonka kautta kulki sekä sotilaskuljetuksia että henkilöliikennettä. Kun ensimmäinen pommitus alkoi 20. kesäkuuta, Elisenvaaran asemalla oli kymmenen junaa, joissa oli noin tuhat ihmistä. Ensimmäistä pommitusta seurasi nopeasti toinen pommikonelaivue. Vain muutaman minuutin kuluttua saapui kolmas pommikonelaivue. Tuhoisan pommitusaallon vuoksi yli 150 nimeltä tiedettyä ihmistä menetti henkensä. Uhrien lukumäärä on todennäköisesti suurempi, sillä kaikkien menehtyneiden henkilöllisyyttä ei tiedetty.
Elisenvaarasta vaiettiin aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka,
sillä tuhoisasta, miltei yksinomaan siviileihin kohdistuneesta pommituksesta ei kirjoitettu missään. Päämaja kielsi aikanaan kertomasta uhreista muille kuin lähiomaisille. Aiheesta ei sodan jälkeenkään uskallettu kirjoittaa lähinnä valvontakomission takia. Kekkosen aikana vaikenemisen taustalla oli pitkälti itsesensuuri.
Teksti: Sirpa Jegorow
