CODA-lapset elävät kahden kielen ja kulttuurin välissä

Kuurojen vanhempien kuulevat lapset eli amerikkalaisittain CODA:t ovat aina olleet osa viittomakielistä yhteisöä, mutta elämä kahden kielen ja kulttuurin välissä ei ole aina ollut helppoa. Aiemmin kuulevat lapset joutuivat usein toimimaan tulkkeina kuuroille vanhemmilleen.

Äidin ja isän kanssa asioilla

Helsinkiläinen Taina Sänkiniemi on kuurojen vanhempien kuuleva lapsi eli CODA (children of deaf adults). Hänen kaltaisensa eivät ole kovinkaan pieni vähemmistö, sillä suurin osa kuuroista saa kuulevia lapsia. Näiden lasten elämä viittomakielisen yhteisön sisällä tai sen laitamilla on kuitenkin ollut aika vähän käsitelty aihe.

– Viittomakieli on ollut meidän perheessä kotikieli. Minulla oli kaksi vanhempaa isoveljeä, joiden kanssa totta kai puhuttiin, kinasteltiin ja pidettiin kauheaa mekkalaa. Meille tultiin kuulemma lapsena usein sanomaan, että älkää huutako, ja vanhemmille kerrottiin, että teidän muksut huutaa. Äiti ja isä eivät tietysti voineet sanoa siihen yhtään mitään.

– Meteliä oli varmaan aika paljon ja minä myös kiroilin aika paljon lapsena, mutta sitäkään äiti ja isä eivät koskaan tienneet, koska minä tein sitä selän takana. Eli tässä mielessä meillä coda-lapsilla taisi olla vähän erivapauksia. Mutta sitten meillä on toisaalta ollut myös se tulkin rooli, Taina vakavoituu.

Kun ammattitulkkeja ei aikaisemmin juuri ollut, coda-lapset joutuivat usein toimimaan vanhempiensa korvina ja äänenä ja tulkkaamaan asioita, joita eivät itsekään vielä ymmärtäneet.

– Kyllä minäkin sain leikkiä lapsena, mutta se leikkiminen loppui aika aikaisin. Kun muut kaverit lähtivät pihalle leikkimään, minä lähdin äidin ja isin kanssa asioille. Olen lapsena ollut tulkkina esimerkiksi autokaupassa, pankkilainaneuvotteluissa ja lääkärissä, Taina luettelee.

– Se oli väärin. Minä olen ollut työssä koko ikäni.

Lapsista tuli korvien korvike

Tainan vanhemmat Esko ja Vuokko kuuroutuivat molemmat jo varhaislapsuudessaan ja joutuivat hekin elämään kahden kielen välissä. Niin kuin 90 prosentilla kuuroista lapsista, myös Eskolla ja Vuokolla oli kuulevat vanhemmat. Kommunikointi omien vanhempien ja sisarusten kanssa ei ollut helppoa ilman yhteistä kieltä.

– Kotona oli visuaalisesti keksitty isälle ja äidille ja muille henkilöille omat kotikieliset viittomat. Koulussa sitten opin puhumaan, Vuokko Sänkiniemi viittoo.

– Vähitellen sisaruksetkin oppivat kommunikoimaan kanssani ja minä opin lukemaan huulilta, mutta eivät sisarukseni osanneet viittoa, Esko Sänkiniemi jatkaa.

Sekä Esko että Vuokko myöntävät, että omilla kuulevilla lapsilla on ollut heille iso merkitys ja lasten apua tarvittiin usein. Lapset toimivat linkkinä kuulevaan maailmaan: varsinkin Tainan isä oli aktiivinen ja tunnettu kuuro omassa yhteisössään ja hän tarvitsi apua usein, erityisesti puhelintulkkauksessa.

– Meille vanhemmille kuuleva lapsi oli tärkeä. Lapsille annettiin iso vastuu, jos verrataan muihin samanikäisiin lapsiin. Sitä tietysti mietittiin paljon, että onko lapsi valmis ottamaan tämän vastuun, Tainan isä Esko Sänkiniemi viittoo.

– Jos Taina oli poissa, minä olin ikään kuin umpiossa. En kuullut mitään ja osallistumiseni oli esteellistä. Minun olisi periaatteessa pitänyt elää ilman, että pyydän lapsilta apua, mutta tahtomattakin lapsistani tuli minun korvieni korvike, kun en itse kuule, Esko Sänkiniemi jatkaa.

Kapinaa ja identiteetin rakentamista

– Murkkuikäisenä rupesin kapinoimaan ja keksin, että minäpäs en tulekaan koulun jälkeen suoraan kotiin, vaan jäin hengailemaan kaupungille ja tulin kotiin vasta, kun virka-aika oli päättynyt. Isä rupesi jossain vaiheessa ihmettelemään, että onpas sinulla pitkät koulupäivät. Jossain vaiheessa sitten paljastin isälle, että olen valehdellut, ja että koulu on päättynyt aikaa sitten, mutta en halua tulla kotiin, kun joudun siellä aina töihin, Taina muistelee.

Taina on myöhemmin käsitellyt omia lapsuuskokemuksiaan muun muassa Kuurojen vanhempien kuulevien lasten yhdistyksessä, jonka tavoitteena on olla tukiverkkona coda-lapsille kaikissa elämän vaiheissa. Kuurojen vanhempien kuulevien lasten yhdistyksen kaikki jäsenet ovat eläneet koko ikänsä ”kahden maailman välissä” ja yhteisiä kokemuksia ja ajatuksia on paljon. Kokemusten jakaminen – ja niille nauraminen – helpottavat oloa.

Coda-lasten kuurot vanhemmat ovat yhteiskunnan silmissä olleet vammaisia ja kuuluneet vähemmistöön. Erilaisuus on monelle vaikea asia ja sitä halutaan välttää, erityisesti nuorina murrosikäisinä. Kuulemisesta saattoi myös tulla taakka, sillä lasten korvien kautta suodattui myös viestejä, joissa vanhempia vähäteltiin ja heidän erilaisuuttaan kummeksuttiin.

Joillakin coda-lapsista on ollut hankaluuksia vanhempien kanssa kommunikoinnissa, koska viittomakielen taito ei ole ollut riittävä. Esimerkiksi omista tunteista ja ajatuksista ei ole voinut kertoa vapaasti vanhemmille, koska ei ole ollut yhteistä toimivaa kieltä. Tämä on saattanut osaltaan vaikuttaa oman identiteetin kehittymiseen ja kuurojen vanhempien kuuleva lapsi on saattanut ahdistua miettiessään, kuka minä olen, olenko kuuro, kuuleva vai jotain muuta.

Tulkkauksesta tuli ammatti

Nykyään tulkkipalvelu toimii hyvin eivätkä tämän päivän coda-lapset enää joudu toimimaan vanhempiensa tulkkeina samoin kuin aiemmin. Nyt keskustellaan enemmän siitä, mikä on viittomakielisten lasten asema päivähoidossa ja koulussa. Coda-lasten kohdalla kun automaattisesti ajatellaan, että kuulevan lapsen äidinkieli on suomi, jota hän osaa vaivattomasti. Näin ei automaattisesti ole. Lapsen lähiympäristöstä riippuu, millaisen aseman kielet hänen kielijärjestelmässään saavat.

Tainasta tuli tasapainoisesti kaksikielinen ja tämän kaksikielisyyden kautta löytyi aikanaan myös oma ammattikin. Sitä ennen vaadittiin vielä oman elämän pohtimista.

– Lukioaikana yhtenä päivänä vain tajusin, että hei, minä olen ainut kuurojen vanhempien kuuleva lapsi täällä. Silloin minussa heräsi mieletön ylpeys siitä, että olen oikeasti erilainen ja se tunne oli tosi hieno. Silloin päätin hakea tulkkikoulutukseen.

Taina on nyt aikuisena jutellut kaltaistensa coda-lasten kanssa paljon ja tullut siihen tulokseen, että erilaisen lapsuutensa takia heistä on tullut tavallista avoimempia ja sosiaalisempia. Tämä näkyy muun muassa ammatinvalinnassa: moni löytää itsensä sosiaalialalta tai muuten ihmisten kanssa työskentelemästä. Näin myös Tainan kohdalla: hän on nyt ammatiltaan viittomakielen tulkki.

– Olen asioimistulkki. Toisin sanoen käyn asiakkaiden kanssa asioimassa kampaajalla, hammaslääkärissä ja niin edelleen. Hassua on, että teen nyt työkseni niitä ihan samoja juttuja kuin tein jo silloin muksunakin, Taina naurahtaa.

Toimittaja: TIIA NURMILAAKSO