Hyppää pääsisältöön

Lastenpsykiatri Janna Rantala: Vauvan pyykkiä

Vauvapyykkiä. Kuva: Stock.xchng

Kaikki oli mahtavaa: raskaus, turvotukset, odotukset. Loihin siinä lausumaan – ja lainaan tässä mieheni muistin turvin sanatarkasti tuolloista itseäni: ”Eniten mä odotan niitä päiviä kun vauvan kanssa ollaan vaan. Pestään vaikka pyykkiä koneellinen ja se on sen päivän juttu”. Näettekö silmissänne hehkuvat kasvoni, jo valmiiksi äitiyden ylpeyttä kukkivan ilmeeni?

Kuvittelin vilpittömästi nauttivani ”vauvan kanssa olemisesta vaan”. Luulin ihan todella, että vauvani innostuisi pyykkipäivistä. Miten kehittäväksi yhteisen pyykinpesun suunnittelinkaan! Voin opettaa lapselle kodin arkea ja yhteistä vastuunkantoa, opetella värejä ja vaatekappaleiden nimiä. Motoriikkakin kehittyy, kun auttaa nostamaan pyykkiä kuivumaan. Ah, tätä elämän kirjopyykkiä!

Uuvuin, kun tajusin, että pyykkiä onkin enemmän kuin koneellinen päivässä. Petyin, kun yksivuotiastani ei aina innostanutkaan värien opettelu isän likaisten sukkien kautta (”musta- musta- joo, kyllä, taas musta”).  Ja meinasin ihan raivostua, kun hän sen sijaan kiinnostui kokeellisesta pyykinpesusta (kännykkä, banaani, vessapaperirulla).  

Raivostuin tietysti vain pyykkikoneelle, eihän tällainen hellästi vuorovaikutteleva äiti mitenkään voi lapselleen suuttua. Virittelin mielessäni joukkokannetta pyykkikoneen suunnittelijaa vastaan: miksi koneessa ei ole lapsilukkoa! Jos miehet jäisivät äitiyslomille pyykkiä pesemään vauvansa kanssa, olisi pyykkikoneissa supervarmat lapsilukot! Tää on juts tätä! Yhteiskunta ei tue äitejä!

Onneksi en ollut pettymykseni kanssa yksin. Jokainen vähääkään kokeneempi äiti katsoi minua vinosti hymyillen, kun valitin vauvan uhriksi joutumistani. Ja mieheni muistutti auliisti niistä pyykkipäivieni odotuksista.

Myöhemmin luin psykoanalyytikko, FM Elina Mäenpää-Reenkolan kirjaa Naisen verhottu sisinHän kertoo kirjassaan terapiatyöhönsä pohjaavia näkemyksiään naisen ”verhotuista” tunteista; vihasta, kateudesta. Minua kirjassa puhutteli pohdiskelu ihannoidusta äitimyyttistä, joka törmää todellisuuteen. Miten naisen voi olla helpompi syyttää pettymyksistään yhteiskuntaa (oma lisäys: tai pyykkikonetta) kuin kestää täysin luonnollista ja ymmärrettävää turhautumistaan lapseen.

Ainakin minun oli vaikea myöntää olevani välillä vihainen vauvalleni. Eihän se nyt mitenkään käy, kun pitäisi vaan varhaisesti vuorovaikuttaa. Tuskastuin ja tunsin itseni naurettavaksi, kun hienot suunnitelmani eivät olleetkaan toteutettavissa. En olisi millään myöntänyt, että kokeneempien äitien valittamat epäkohdat eivät johtuneetkaan siitä, että he olivat jollain tapaa taitamattomampia kuin minä. ”Vauvan kanssa oleminen vaan” vaan voi olla vaikeampaa kuin ennalta luulisi.

Olin täysin jättänyt pois laskuista sen, että lapseni saattaa haluta ihan muita asioita kuin minä. En ymmärtänyt miten vaikealta voi tuntua joustaa lapsen tarpeiden mukaan. Tai miten pahalta tuntuu, että joutuu joskus tuottamaan lapselle pettymyksen. Sanalla sanoen: olin jättänyt pois laskuista varhaisen vuorovaikutussuhteen kaksisuuntaisuuden.
Toisaalta: en ollut älynnyt sitäkään, että lapsen ja äidin hyvä suhde kestää kyllä vihaakin. Enkä sitä, että pyykkikori voi aivan rauhassa olla täynnä sillä välin, kun vauvaani ja hänen äitiään sattuu huvittamaan sohvalla köllöttely.

 

Janna Rantala on lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja pienten lasten äiti. Hänellä on laaja työkokemus lasten ja perheiden ongelmista - vauvasta teini-ikäisiin. Hän on toiminut myös aikuispsykiatrina, neuvola- ja koululääkärinä sekä kouluttajana. Tällä hetkellä hän opiskelee perhepsykoterapeutiksi.