Hyppää pääsisältöön

Radiodraama ei voi jäädä tuleen makaamaan

Satu KurvinenKirjoittaja on YLE Draaman radioteatterista vastaava genretuottaja.

”Kuunnelma? Mitä se on?” (kysyy eräs Ylen uusi työntekijä, tavoiteltua kohderyhmää, nainen).

Tästä lähdetään. Haaste on kuultu.

Ylessä tehdään radiodraamaa monessa muodossa. Suomessa olemme ainoa media, joka tekee audiota näin monessa muodossa. Ylen Radiodraamapoppoo on: tuotantojärjestäjä, assari, dramaturgi, 4, 5 kpl tuottajaa, äänitystuottaja ja genretuottaja. YLE Tuotannon puolella meillä on viisi äänisuunnittelijaa. Miltei kaikki ovat sovittaessa monitoimisia, eli ohjaavat, näyttelevät, dramatisoivat jne. Käsikirjoitukset ostetaan ulkoa. Ohjaajia palkataan. Feature- ja ääniversumi on suurelta osin indietä.

Vuosi sitten moni tekijä lähti talosta ja uusia tuli tilalle. Nyt on sen paikka, että voimme yrittää vastata kysymyksiin.

Ensin täytyy ymmärtää se, mitä me nyt teemme.

Radiofeature (=Radioateljee) on ihan eri kuin YLE Faktan radiodokkarit: toinen on dokkaria, ja toinen featurea. Meillä tehdään myös Ääniversumia, joka on kokeilevaa äänitaidetta (sitä se featurekin on, mutta toisella tapaa).

Kyllä tässä vielä tulkkia tarvitaan paikalle, että saadaan termit kohdalleen.

Ei se mitään, pääasia on se, että meillä on moniääninen tarjonta. Taidetta pienille yleisöille sekä kuunnelmaa isoille YLE Radio 1:ssä, ja laajoja yleisöjä tavoittelevia teoksia YLE Radio Suomen kautta.

Radiodraamaa tehdään perinteisenä kuunnelmana (kyllä, kuunnelma on radioteatterin äänisuunniteltu muoto, jossa näytellään, terkkuja vaan!), sarjaa (radiomusikaalia, komediaviikkosarjaa ja pikkujuttuja), luentaa (vanhaa klassikkona, uutta nykyproosana ja kesäluentaa sekä lastenluentaa ja Harpoakin Yle Puheessa) ja radioviihdettä (alkkareita ja anonyymejä kotikiusattuja).

Mitä radiodraama sitten on, ja kenelle sitä tehdään, ja niin... tarvitaanko sitä?

Minulle se oli lapsena sunnuntaikuunnelma mökillä, aika ennen aittatelevisiota. Se kuunneltiin yhdessä ja erikseen, ja siitä keskusteltiin.

Se oli varmasti mulle se juttu, joka toi aikoinaan radiotoimialalle, olisin varmasti erilainen nainen ilman tällaista rakkaussuhdetta.

Ääni. Mielikuva. Tunne.

Nyt mietin, että mitä meidän tulisi tarjota heille, jotka eivät kykene tai ole tottuneet radiodraamaan: ei voi olettaa lähetysvirtaan tottuneen alle 45 vuotiaan kuuntelevan 54 minuuttia teatteria tai featurea pelkästään  radion ääreen linnoittautumalla. On heitäkin, mutta uskon heitä olevan paljon enemmän.

Kun vaan etsimme heille, pikkuhiljaa, keinon tarjota uusia tekeleitämme sopivasti.  

Netti! Aina auki! Kaikki siellä koko ajan. Siellä on profiilit, kanavat ja risc’it.

Kun on paras sisältö, ja parhaat tekijät, ja paras jakelu, se toimii.  Audiolla voi olla kuvaa! Tarjotaan heille omaa audiota, visuaalisella ulkoasulla. Miettikää, se voisi myös tarkoittaa kansainvälisiä radio-ohjelmia tekstitettynä! Toimisiko? Hifistelijät varmasti tahtovat omilta koneiltaan äänitaidetta! Annetaan sitä!

Ei se draama ole minnekään kadonnut, sen tulee vain kyseenalaistaa muotoaan.

Ääntä enemmän, tekstiä vähemmän?

Kuunnelma? Mitä se on? Mitä ihmettä vastaan?

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua