Hyppää pääsisältöön

Lastenpsykiatri Janna Rantala: Samastumisesta

Lastenpsykiatri Janna Rantala: Samastumisesta. Kuva: stock. xchng

Ensin: keskeytetään puuhailu ja ryömitään päättäväisesti portaikon alimmalle portaalle. Sitten: kohottaudutaan hieman ja kajautetaan jonkinlainen ylöspäin suuntautuva lyhyt huuto. Lopuksi: palataan itseen ylen tyytyväisenä jatkamaan aiempaa puuhaa.

Äimistelin tätä aikani, kävin mielessäni huolestuneesti läpi erilaiset neurologiset sairaudet, joihin voi liittyä kaavamaisten liikeratojen toisto, kävelin portaikon alimmalle portaalle ja huikkasin yläkertaan lyhyen kehotuksen miehelleni. Sitten palasin itseeni ylen tyytyväisenä aiempaan puuhaani.

Älkää edes kuvitelko, että tyttäreni oli ensi kerran kahdeksankuisena äkännyt, että äidillä on tapana useita kertoja päivässä kajautella lyhyitä, suht tarpeettomia kehotuksia yläkertaan. Kahdeksankuisena hän vain äkkäsi ensi kerran, että omat motoriset taidot riittävät toistamaan tämän kiinnostavan liikesarjan.

Ystäväni kolmevuotias tytär asettuu aina päiväkotipäivän jälkeen sohvalle makaamaan ja huokaa raskaasti: ”Se on ohi”.
Minusta on jännittävää, ja hauskaakin, seurata missä kaikessa lapset samastuvat meihin vanhempiin. He matkivat tapojamme, puheenparsiamme ja ilmaistuja asenteitamme. Ystäväni kolmevuotias tytär asettuu aina päiväkotipäivän jälkeen sohvalle makaamaan ja huokaa raskaasti: ”Se on ohi”. Aivan samoin tekee hänen 24 tunnin työvuorosta selvinnyt kirurgi-äitinsä. Toisen ystäväni viisivuotias poika nousee aamuisin ensimmäiseksi katsomaan lämpömittaria ja sen jälkeen kääntelemään patterin termostaattia. Pakkaset ja isän huolestuneisuus perheen palelemisesta ovat selvästi tehneet vaikutuksen.

Vähän vähemmän hauskaa minusta on ajatella, etteivät lapset todennäköisesti ymmärrä mitä he matkivat. Ei kirurgi-ystäväni kertonut lapselleen millaista hänen päivystysvuorossaan oli ollut. Eihän hän halunnut järkyttää lastaan.  Minkä tytär mahtoi kuvitella olleen ohi? Tai mitä viisivuotias poika arveli tekevänsä termostaattia säätelemällä? Ymmärsikö hän, mihin isän huolestuneisuus pakkasesta liittyi? Ehkä dinosauruksiin?

Pientä kauhua alkaa olla ilmassa, kun tajuan, miten vähäisen osan lasten samastumisista edes huomaan. Pinnan alla on valtavasti vaikeammin kuvailtavia tunnetiloja, sosiaalisia tilanteita, ihmissuhteissa olemisen tapoja, joita lapseni tarkkailevat ja matkivat.  Yläkertaan kehotuksia kajautteleva tyttäreni tekee ehkä huomioita miehen ja naisen välisestä suhteesta, äidin roolista, kommunikoinnin tavoista.  Sohvalla huokaileva kolmevuotias saattaa pohtia työn merkitystä ihmiselle, oikeutta ilmaista väsymystään, omien jaksamisen rajojen tunnistamista, velvollisuudentuntoa. Pattereita säätelevä viisivuotias mahdollisesti miettii huolenilmaisun tapoja, toisesta huolehtimista, miehen roolia perheessä, vastuunkantoa.

Ja aivan kuohuksissani olen kun mietin, etten tietenkään ole ainoastaan matkinnan kohde.  Olen itsekin osa sukupolvien samastumisketjua.
Ja aivan kuohuksissani olen kun mietin, etten tietenkään ole ainoastaan matkinnan kohde.  Olen itsekin osa sukupolvien samastumisketjua. Mikähän kaikki minussa on suoraan apinoitu, edes tilannetta ymmärtämättä, vanhempieni, isovanhempieni tai heidän vanhempiensa maailmoista? Mikä kaikki siitä, mitä pidän ainutlaatuisena, yksilöllisenä ja ”juuri minuna” onkin heijastusta jo menneestä? Millä tapaa oma äitini on huikkaillut isälleni?

Eihän samastumisessa mitään pahaa ole, tietenkään. Mahdotontahan olisi lapsen kehittää aivan uusia toimintatapoja näin vanhassa maailmassa. Kunhan vain kestäisin katsoa omaa määräilynhaluani, ahneuttani, kateuttani, kiivauttani ja inhimillisyyttäni, joita tyttäreni toistaa. Ja joustavuuttani, anteliaisuuttani, toiselle suomistani, itseni hillintää ja inhimillisyyttäni, joita hän myös toistaa. Ja sitten vielä kaikkea sitä, mitä hän toistaa isästään!