Jukka Lindfors
Yle
Lauri "Tahko" Pihkala tunnetaan pesäpallon keksijänä, mutta hän kehitti myös soikkopallo-nimisen lajin. Peli, jonka nimi pian muuttui salamapalloksi, esiteltiin yleisölle 1960-luvun alussa. Pesäpallon tavoin tässäkin lajissa oli mukana vahva annos ulkomailta omittua.
Soikkopalloa pelattiin nimensä mukaisesti soikealla pallolla. Peli muistutti suuresti rugbyä ja amerikkalaista jalkapalloa, vaikkakin potkut ja väkivaltaiset pallonriistot puuttuivat pelistä.
Ylen tv-uutisista on säilynyt mykkä uutisfilmi, joka esittelee soikkopallon peluuta Toivakassa. Peli oli otettu Toivakan kaikkien koulujen opetusohjelmaan sen jälkeen kun kansakoulunopettaja Tarmo Mäki oli tutustunut uutuuteen Vierumäellä.
Aloitusheiton jälkeen pallon saanut pelaaja lähti etenemään vastustajan maalia kohti niin nopeasti kuin kykeni. Palloa sai kuljettaa eteenpäin vain kantamalla. Sen voi syöttää heittämällä, mutta vain taaksepäin. Toinen joukkue saattoi saada pelaajan luovuttamaan pallon hallustaan merkkikosketuksella.
Varsinaisen lajiesittelyn ohella uutisfilmi antaa hyvän näytteen aikakauden koulupoikien pukeutumisesta: pipoista, lippalakeista, villapaidoista ja verryttelyasuista. Erityisen suosittuja näyttävät olleen otsalla roikkuvat mustat "surusukat".
Vuonna 1963 radioidussa pakinassaan Tahko oli huolissaan juoksemisen vähenemisestä "istuvassa kulttuurissamme". Ratkaisun avain oli pallo, "ihmiskunnan hyväntekijöistä ihmeellisimpiä". Pesäpallo oli kuitenkin liikaa pallonlyöntiä, ja muissa lajeissa juoksua hidasti pallon kuljetus pomputtamalla tai jaloissa potkien.
Rugby sen sijaan oli nimenomaan juoksupeliä, joskin sitä rasittivat kovakouraisuus ja taklaukset. Vanhojen hippapallopelien ongelmaksi muodostui "sekava ruuhkautuminen". Tahkon kehittelemässä salamapallossa hippapalloon yhdistyi taaksepäin suuntautuva syöttö, jota hän piti rugbyn avaimena. Salamapallo sai kiinnostuneen vastaanoton myös Sveitsissä, vaikka sikäläisiä kuuluikin oudoksuttavan juuri tuo taaksepäin syöttäminen.
Teksti: Jukka Lindfors
Lauri Pihkala oli kehitellyt soikkopalloa Suomen oloihin 1930-luvulta lähtien. Pelin toisena kehittäjänä oli skottilainen James B. Hogg. Heinäkuussa 1961 pidettiin Vierumäen urheiluopistossa ensimmäiset soikkopallokurssit liikuntaneuvojille ja kansakoulunopettajille, ja Suomen Latu julkaisi pelin säännöt kirjasena. Laajamittaisesta yrityksestä huolimatta soikko- eli salamapallo ei kuitenkaan koskaan juurtunut suomalaiseen urheiluelämään. Pelin historiasta kertoo Eija-Leena Wuolion teos Salamapallon satuttamat (2003).
Tietolaatikko
Soikkopallossa parhainkaan juoksija ei kyennyt yksinään ohittamaan puolustavaa joukkuetta, vaan mukana piti aina olla "saattomiehet". Sääntöjen mukaan pelaaja sai käydä vastapelaajaan käsiksi vain pallon ollessa tämän hallussa, ja "tällöinkin vain (tarpeetonta kovakouraisuutta välttäen) koko kämmenen riittävän selvällä kosketuksella tämän selkäpuolelle niskan ja polvitaipeitten välillä. Näin 'merkityn' pelaajan on luovuttava pallosta viimeistään kolmannella askelella lyönnin jälkeen. - - - Lyönnin selventämiseksi on suositeltavaa, että lyöjä säestää sitä samanaikaisella esim. 'hep!'-huudolla." Rangaistavaa oli vastustajan töniminen, tyrkkääminen tai häneen kiinni tarttuminen, samoin kuin tarpeettoman kova tai vartalon etupuolelle suoritettu merkkilyönti. Puolustava pelaaja ei saanut myöskään asettua pallon kantajan tielle, vaan merkkilyönti oli suoritettava sivusta tai takaa. Toisen hallussa olevaan palloon ei saanut kajota eikä syöttöä estää. Myöskään merkkilyöntiä ei saanut millään tavoin estää. (Soikkopallon säännöt ja peliohjeita, Suomen Latu ry:n julkaisuja n:o 8, 1962)
