Hyppää pääsisältöön

Pesäpallolla kohotettiin suojeluskuntien sotataitoja

Pesäpallon imago oli lajin lapsuudessa vahvasti maanpuolustushenkinen. Pelin keskeinen levityskanava olivat nuoren valkoisen Suomen suojeluskunnat, joille se ”myytiin” taisteluharjoituksena: pallonheitto vastasi kranaatinheittoa, lyöminen ammuntaa ja pesään heittäytyminen syöksyä tulisuojaan.

Tietolaatikko

Pesäpallon isä Lauri Pihkala toimi sotilasurheilun hallintotehtävissä. Jo ennen sisällissotaa hän peräänkuulutti kansallispeliä, joka ”pyhittää lapsemme tätä maata varten”. Pesäpallohistorioitsija Erkki Laitisen mukaan lajikehittelyn alkuvaiheessa sotilaskasvatustehtävää ei mainittu (tai siitä vaiettiin), mutta vuosien 1917-1918 tapahtumien myötä urheilu samastui yhä vahvemmin maanpuolutuksen kanssa. Sotilasurheilupiirit osallistuivat tiiviisti ensin pitkäpallon ja sitten pesäpallon kehittämiseen. Sekä sotilaat että Tahko itse pitivät peliä tehokkaana sotilaskoulutuksena. Laitinen korostaa, ettei pesäpalloa luotu yksinomaan sotilaskasvatusta silmälläpitäen, mutta sanoo pallonlyönnin olleen ”poikkeuksellisen tiiviisti sidoksissa ajan aatteisiin ja tapahtumiin”. (Erkki Laitinen: Pesäpallo. Kansallispeli 60 vuotta, Suomen Pesäpalloliitto, 1983)

Porvarillisia suojeluskuntia syntyi jo syksyllä 1917, mutta varsinainen suojeluskuntajärjestö perustettiin vuonna 1918 vapaaehtoiseksi maanpuolustusorganisaatioksi. Se oli muodollisesti epäpoliittinen, mutta käytännössä ideologialtaan enemmän tai vähemmän oikeistolainen ja etenkin antibolshevistinen. Valvontakomissio lakkautti suojeluskunnat vuonna 1944.

Pesäpallon kehittäjän Lauri ”Tahko” Pihkalan ajattelussa maanpuolustus ja urheilu liittyivät läheisesti yhteen. Armeijan urheiluohjesäännössä hän määritteli urheilun ”taisteluharjoitukseksi ja leikkisodaksi”, joka on syntynyt ”keihään alla”. Urheilu on ”miellyttävää militarismia”, Tahko toteaa Paavo Noposen tekemässä haastattelussa vuonna 1976.

Tutkija Erkki Vasara kertoo vuonna 1997 tehdyssä radio-ohjelmassa pesäpallon ja hiihdon osuudesta suojeluskuntien urheilutoiminnassa. Urheilua perusteltiin valmistautumisella tulevaan sotaan. ”Pesäpalloa käytettiin urheilullisena simulaattorina sille, mitä tapahtui sitten aikanaan Karjalan metsissä”, Vasara sanoo. Tahko Pihkala perusteli termejä ”haavoittuminen” ja ”kuolema” mm. sillä, että niiden käyttö opetti nuoria sotilaita olemaan pelkäämättä näitä asioissa tulevissa taisteluissa. Vasaran mukaan monet Pihkalan perusteluista saattoivat olla yksinkertaisesti myyntipuhetta, jolla suojeluskunnat saatiin innostumaan pelistä.

Pesäpallon militaristinen menneisyys on aina silloin nostettu esiin. Toimittaja Eero Silvasti lainasi vuonna 1982 tv-pakinassaan professori Helge Nygrenin kuvausta lajin sotilaallisista piirteistä: ”Perimmiltään pesäpallo on liikuntasotaa. Siinä taistellaan alueesta pesä kerrallaan, tavoitteena on päästä linnakkeeseen turvaan. Jos ei pääse, kuolee tai haavoittuu. Pallon lyöminen on tavallaan sulkutulta, jolla turvataan oman juoksijan eteneminen. ” Silvasti toivottaa tuolloin 60 vuotta täyttävälle ”mainiolle kansallispelille” kuitenkin ”pitkää ja varsinkin rauhallista ikää”. Jutun lopuksi esitetään eräänlainen ”remix"-pilavideo sotilaskomennoilla ja taisteluäänillä ryyditetystä pesäpallo-ottelusta.

Teksti: Jukka Lindfors

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto