Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Elävän arkiston blogi pääkuva

Matkalla yhteisölliseen asumiseen törmää ydinperheongelmiin ja asenteisiin

30 vuotta ja 30 neliötä, seurana villakoiria ja muisto juuri päättyneestä parisuhteesta. Kylpyhuone jonne ei mahdu edes pesukonetta. Seinän takana naapuri jota en tunne. Nämä olivat tunnelmat viime kesänä, kun yksiöni seinät tuntuivat olevan vähän liian lähellä toisiaan. Mietin voisiko elämässä olla sellaista pullantuoksuista yhteisöllistä arkea, vaikka mies, lapset ja asuntolaina puuttuivatkin yhtälöstä, enkä aikonut pitää kiirettä niiden hankinnassa. Olen aina pitänyt ongelmien luovasta ratkomisesta ja tajusin, että voisin vaihteeksi kokeilla sitä omassakin elämässä.

Muistin vitsailleeni jo ennen kesää ystävälleni Eerolle, että pitäisi perustaa ”hyvien ihmisten kommuuni”. Nyt aloin miettimään asiaa tosissani.  Samalla epäilyksen ääni piipitti, että en voi perustaa kommuunia, sillä ikäni ei ala numerolla kaksi, enkä ole hippi. Ja miten muka voisin asua kommuunissa, kun inhoan jo sanaa kommuuni?

Ennen perheet olivat monissa kaupungeissa ahdettuina yhden huoneen asuntoihin, nykyään kaupungit pullistelevat sinkkutalouksia ja yksiöistä on huutava pula. Ihmettelen tätä yksinasumisen trendiä samanaikaisen yksinäisyydestä ja yhteisöllisyyden puutteesta valittamisen aikana. Haluammeko tosiaan viettää niin itsenäistä (ja yksinäistä) arkea kuin moni viettää?

Yhteisöllinen asuminen

Katso Elävässä arkistossa: Yhteisöllinen asuminen on Suomessa yhä harvinaista

Kun ystäväni palasi kesän lopulla matkoilta aloimme tosissamme pohtia sitä, millaista olisi asuminen joka vastaisi mahdollisimman hyvin unelmiamme. Unelmilla ei ollut muita rajoituksia, paitsi että niiden tuli olla toteuttavissa saman tien, ei ”sitten kun”. Haaveilimme molemmat luonnonläheisemmästä elämästä Helsingissä lähellä merta, omasta pihasta tai isosta parvekkeesta, saunasta ja asumisväljyydestä, sekä hyvästä seurasta.

Yhteisöllisen asumisen kasvua on povailtu Suomessa jo vuosikymmeniä.  80-luvulla hahmoteltiin ideaa kaupunkiympäristöön sijoittuvasta asuinyhteisöstä, jossa ruokakunnilla olisi oma asunto, mutta osa arjen toimista tapahtuisi yhteisissä tiloissa. Rakennuttajien innostus kuitenkin hiipui ja sittemmin hankkeita ovat vetäneet lähinnä yksittäiset asukasryhmät. Yhteisölliset kerrostalot, rivitalot ja asuinkorttelit ovat vieläkin harvinaisuuksia.

Tuulenkylän asuinyhteisö

Katso Elävässä arkistossa: Tuulenkylän asuinyhteisö oli pioneerihanke

Tutkittuamme vuokra-asuntotarjontaa tulimme pian siihen tulokseen, että neljä henkilöä olisi sopivahko määrä asuinkollektiiviimme. Yli neljän makuuhuoneen asuntoja oli harvemmin tarjolla ja kolme vuokranmaksajaa ei useinkaan riittänyt vielä kulujen pitämisessä alhaalla. Hintakattomme oli 600 euroa per henkilö. Paljon edullisemminkin toki kimppa-asuntoja löytyy, mutta olimme valmiita maksamaan asumismukavuudesta ja sijainnista.

Facebookin avulla saimme kaksi tuttuamme mukaan hankkeeseen ja kiersimme katsomassa asuntoja. Aika pian törmäsimme ”ydinperheongelmaan”. Lähes kaikki asunnot oli rakennettu ydinperheiden tarpeisiin. Suurin ongelma oli huonekoko. Asunnoissa oli yleensä yksi iso makuuhuone, pari pientä lastenhuonetta ja valtava olohuone, kun taas meillä oli tarve löytää asunto, jossa olisi isot omat huoneet kaikille. Parhaiten tarvetta vastasivat vanhemmat talot, jotka oli rakennettu 1900-1930-luvulla. Toinen iso ongelma oli asunnonomistajien asenne, monelta tuli suoraan vastaus ettei asuntoa haluta vuokrata kuin perheelle tai pariskunnalle.

Saman katon alla

Katso Elävässä arkistossa: Ennen yhteisöllisyys ei ollut valinta

Sitten tuli takapakkia, molemmat tuttumme luopuivat kommuuniajatuksesta. Toinen päätyi ottamaan asuntolainaa ja toinen sai edullisen yksiön keskustasta. Mietin itsekin miksen vaan ota lainaa ja tyydy kerrostalokaksioon. Jatkoimme kuitenkin harvakseltaan asuntojen etsimistä ja laitoimme kämppisilmoituksia nettiin. Yhtälö oli vaan hieman hankala, sillä aina kun löysimme houkuttelevan asunnon, meiltä puuttui kämppikset ja kämppiksiä taas oli hankala värvätä ilman tietoa asunnosta.

Kaikkien huvittavinta oli kämppisten metsästäminen netissä. Tunnelma oli kuin sokkotreffeillä vaeltaessani kahviloihin tapaamaan ehdokkaita. Paitsi että näillä treffeillä oli heti tosi kyseessä, koska yhteenmuutto häämötti edessä. Tapaamiset vaihtelivat absurdeista kerroppa itsestäsi (niin koitan päätellä parissa minuutissa voinko asua kanssasi) –sessioista yhteiseen innostukseen.

Kommuunihankkeemme aikana meihin otti yhteyttä myös pienen lapsen yksinhuoltaja sekä miehestään eronnut 50-vuotias nainen. Tajusin, että monenlaiset ihmiset hyötyisivät yhdessä asumisesta ja moni kaipaa sitä, muttei ehkä tiedä mistä löytäisi ihmisiä tai miten menetellä. Eronneelle naiselle asiaa oli suositellut hänen poikansa, joka pelkäsi äitinsä jäävän liian yksinäiseksi. Ehkä keski-ikäisten eronneiden pitäisi yhdistää voimansa!

Keski-ikäisten kommuuni

Katso Elävässä arkistossa: Keski-ikäisten kommuuni

Lopulta oma etsintämme palkittiin kliseisen onnellisella "kun kaikki palaset yhtäkkiä loksahtavat paikoillleen" -lopulla. Eräänä päivänä kävimme läpi yhteydenottoja ja tartuimme viestiin, jossa kaksi jo entuudestaan kimppakämpässä asunutta etsivät uutta kotia.  30-vuotias mies, joka opiskeli valokuvaajaksi ja 28-vuotias nainen ammatiltaan arkkitehti kuulostivat lupaavilta. Samoihin aikoihin olimme käyneet katsomassa erästä vanhaa puutaloa Jollaksessa, jonka nähtyäni olin huokaissut Eerolle, että olen valmis muuttamaan. Hinta oli kova, mutta omistaja oli valmis tinkimään. Ja selvisi, että kämppisehdokkaamme olivat haaveilleet samaisesta talosta. Pari yhteistä teehetkeä myöhemmin tuumimme, että se on nyt tässä ja aloitimme neuvottelut omistajan kanssa.

Kotini

Puolen vuoden kuluttua kommuunivitsailustani huomasin maalaavani 16 neliön parvekkeellista huonettani vanhassa 1930-luvun puutalossa. Kolmikerroksisessa talossamme on kuusi huonetta, 180 neliötä, iso oma piha, kaksi takkaa, puulämmitteinen sauna, parveke, poreallas ja terassikatos. Kaikki ne ominaisuudet, joista olin unelmoinut (että joku niistä olisi kiva saada, paitsi poreammetta nyt en ollut osannut ajatellakaan) olivat yhtäkkiä suorastaan naurettavalla tavalla ympättynä yhdessä ja samassa talossa. Ja mikä parasta, asumiskulut ovat pienemmät kuin 30 neliön kerrostaloyksiössäni (yhteensä vuokra ja muut asumiskulut ovat noin 530€/hklö). Omaa tilaa on lähes yhtä paljon kuin silloisen yksiöni olohuoneessa ja makuusopissa yhteensä.

Nyt elän niin kuin haaveilin voivani elää sitten kun nimettömässäni on sormus ja niskassa 30 vuoden asuntolaina.  Paitsi ettei se laina riittäisi puuhuvilaan 30 minuutin matkan päästä keskustasta. Asumisratkaisuni on avannut silmäni ajattelemaan myös tulevaisuuden asumista toisin. Vanha puutalomme sopisi mainiosti vaikka kahdelle pariskunnalle, molemmat saisivat talosta oman kerroksen kylpyhuoneineen ja pari lastakin mahtuisi tarvittaessa sekaan. Miksen jakaisi elämääni jatkossakin, tuumin. Asumiskulujen lisäksi myös monet muut menot pienenevät ja elämäminen on ekologisempaa, kun hankintoja voi jakaa aina kodinkoneista ja nettimaksusta lähtien. Ja omassa pihassa on se etu, että voi kasvattaa ruokaa itse. On myös kätevää liittyä lähiruokapiiriin, kun joku voi aina hakea kaikkien ostokset kerralla ja voidaan tehdä yhteisiä hankintoja.

Kun äitini 60-vuotias ystävätär kuuli ratkaisustani, yllätyin kun hän huokaisi, että tuollaisen kommuunin hänkin haluaisi perustaa. Ettei olisi niin yksinäistä. Mikä estää? Nykyaikana netti antaa mahdollisuuden verkostoitua niin vaivattomasti ja jos ei ole kiire voi sopivien ihmisten löytämiseen käyttää rauhassa aikaa. Ehkä vanhempien ihmisten kohdalla tätä pitäisi edistää vaikka kirjastojen välityksellä, jos he eivät löydä netin ääreen.

Parisuhde ja ydinperhekin tuntuvat joskus turhan eristyneiltä elämäntavoilta. Ydinperhe on hyvin hauras, yhden vanhemman pahoinvointi suistaa sen jo raiteiltaan. Ja jos välittömässä arkisessa kanssakäymisessä ei ole kukaan muu mukana, niin kukapa huomaisi perheen pahoinvointia. Kahden ihmisen väliseen suhteeseen asetetaan aikamoiset kuormat kun pitää pyörittää talous kahdestaan, olla toistensa lähin tuki arjessa, hoitaa lapset ja siinä sivussa saada suhde kukoistamaan. Sitä paitsi kapea elinpiiri tyhmentää ja saa kuvittelemaan, että omat tavat ja näkemykset ovat ainoita oikeita. Tuntuu, että ihmiset ovat ajautuneet turhan pieniin lokeroihin, henkisesti ja fyysisesti.

Suomi alkoi 1960-luvulla lähiöityä

Katso Elävässä arkistossa: Kun Suomi muutti lähiöön

Kun sukulaiset asuvat kaukana toisistaan tai yhteys on muuten vain katkennut minua lohduttaa ajatus siitä, että jokainen voi kerätä oman yhteisönsä eikä jäädä valittamaan yhteisöllisyyden puutetta tai odottamaan sen järjestymistä yhteiskunnan taholta. Seuraavaksi voisin hyvin kokeilla ottaa kämppikseksi eläkeläisen, tai vaikka maahanmuuttajan. Oppisin taas lisää. Tai jos alan kaipaamaan taloomme lapsia niin sen yksinhuoltajan. Tosin jossain vaiheessa on keksittävä muunlainen tapa yhteisasumiseen kuin vuokraaminen. Mutta mieluiten otan vaikka neljän kimpassa asuntolainan ja asun puolen miljoonan talossa 130 tuhannen asuntolainalla kuin samalla lainamäärällä kerrostalokaksiossa. Tai jospa piakkoin olisi jo tarjolla erilaisia yhteisasumisen ja -omistuksen muotoja.

Moni on kysynyt miten hoidamme tiski- ja siivousvuorot. Olen kuullut sen kysymyksen nyt niin usein, että hämmästelen sekö tässä yhteisasumisessa mietityttää. Eihän kukaan kysy yhteenmuuttavalta pariskunnaltakaan, että kukas teillä meinaa oikein tiskit hoitaa, ja mites järjestätte imuroinnin.  Eiköhän monissa lapsiperheissä ole enemmän sotkua kuin meidän neljän aikuisen keittiössä. Ja astianpesukone ratkaisi tiskivuoroasian. Siivous hoidetaan kerran kuussa yhteisellä siivoussessiolla, sillä se on mukavampaa kuin yksin rehkiminen, lisäksi jokainen vastaa tietyistä alueista pari kertaa kuussa.

Mietin onko yhteisöllisen asumisen hitaaseen kasvuun syynä suomalaisten suuri halu yksityisyyteen ja omaan rauhaan. Moni kammoaa arkensa jakamista ja kokee sen rasittavana. Oma rauha on tärkeää ja ehkä tulevaisuudessa on enemmän vaihtoehtoja yhteisölliseen asumiseen, jossa jokaisella on oma asunto.

Jatkasaaren yhteisökerrostalo

Katso Elävässä arkistossa: Helsingin Jätkäsaareen on rakenteilla yhteisöllinen kerrostalo

Eikä saman katon alla asumistakaan kannata pelätä. Ainakin meillä, kun kyseessä on neljä suhteellisen menevää ihmistä, on harvinaisuus, että keittiössä olisi yli kahta ihmistä kerrallaan ja yhteiset ruokailuhetket pitää sopia kalenterin kera. Kenties helpottava tieto sille, joka kuvittelee yhdessä asumisen olevan jatkuvaa yhdessä nyhjäämistä. Suurempia riitojakaan ei ole päässyt vielä syntymään. Tuntuu, että yhteiselo on helpompaa nyt kuin nuorempana. Bilettäminenkin alkaa vaihtua puutarhanhoitoon ja halkojen hakkaamiseen (mikä nautinto voikaan olla työpäivän jälkeen hakata halkoja omalla pihalla!) ihan vapaaehtoisesti.

Liputan yhteisöllisyyden puolesta, sillä en usko, että ihmiselle tekee hyvää elää niin yksinäistä elämää, kuin moni Suomessa elää. Ja olen yllättynyt siitä miten moni vanhempikin ihminen on huokaissut, että noin hänkin haluaisi elää. En tiedä parempaa mielenterveyden vaalimista kun se, että ennen nukkumaanmenoa voi vaihtaa kuulumiset jonkun kanssa tai hieroa hartioita. Ja mikä parasta tämä ilo ei ole riippuvainen parisuhdetilanteesta tai perhesuhteista. 

Katso Elävässä arkistossa: Ekologiaa voi olla sekin miten lähiössä eletään onnellisena ihmisenä

Vanhukset ja yhteisöllinen asuminen

Katso Elävässä arkistossa: Vanhukset hyötyvät yhteisöllisestä asumisesta

Kommentit