Hyppää pääsisältöön

Lasten päivähoitojärjestelyjen tie on ollut pitkä ja kuoppainen

Lasten päivähoitojärjestelyjen historia on Suomessa pitkä. Ensimmäiset yksityiset päiväkodit aloittivat toimintansa jo 1900-luvun alussa, mutta vasta viime sotien jälkeen lasten päivähoitoon alettiin kiinnittää entistä suurempaa huomiota ennen kaikkea saatavuuteen ja hoidon laatuun. Päivähoidon turvaamiseksi säädettiin lakeja, joita kunnat ovat eri vuosikymmeninä noudattaneet vaihtelevasti taloudellisten suhdanteiden mukaan.

Työelämä tarjosi 1960-luvulta lähtien naisille entistä paremmat mahdollisuudet siirtyä kotilieden ääreltä työelämään vaikkapa nosturin ohjaimiin tai kassakoneen taakse. Myös naisten kohonnut koulutustaso houkutti yhä useampaa äitiä työelämään. Äitien työssäkäynti koettiin kuitenkin monella tapaa hankalaksi. Kodin ja lasten hoitamista kun pidettiin perheen äidin tehtävänä. Mutta muutkin tekijät hankaloittivat äitien siirtymistä työelämään. Yksi suurimmista haasteista oli lasten päivähoidon järjestäminen. Kenellä oli velvollisuus se järjestää ja kuka sen maksaisi? Päivähoitopaikkoja ja lastenhoitajia ei ollut tarpeeksi vastaamaan kysyntää. Äidin työpalkka oli pieni osa miehen palkasta ja lastenhoidosta piti kuitenkin maksaa. Koteihin yritettiinkin hankkia muunlaista lastenhoitoapua, joka yleensä oli lasten isoäiti.

Kunnallinen päivähoito ei vielä 1970-luvulla ollut itsestäänselvää kaikille tuloluokille. Poliitikot keskittyivätkin usein kiistelemään siitä, kenellä on oikeus kunnalliseen päivähoitoon. Joidenkin mielestä tulotason pitäisi vaikuttaa siihen, saavatko perheet kunnallisen päivähoitopaikan, toiset taas patistivat äitejä takaisin kotiin. Nousukaudella päivähoitopaikkojen riittävyyden ja kustannusten lisäksi keskusteltiin siitä, mitä vaikutuksia erityisesti alle kolmevuotiaan lapsen psyykkiselle kehitykselle tulee, jos hoitajana on joku muu kuin oma äiti. Myös päivähoitohenkilökunnan pätevyydestä kannettiin huolta.


Vuonna 1973 voimaan tullut laki lasten päivähoidosta kuitenkin velvoitti kunnat huolehtimaan siitä, että päivähoitopaikkoja oli tarvittava määrä ja että hoitajat olivat päteviä. Kuntien koettiin täyttävän laiskasti lain vaatimat toimenpiteet ja valtion taholta kuntia jouduttiin vielä 1980-luvun lopullakin tuon tuosta muistuttamaan lain velvoitteesta.

1990-luvulla laman myötä kunnat olivat alkaneet säästää lasten päivähoidosta jopa siinä määrin, että alettiin epäillä kuntien yrittävän kiertää päivähoitolakia. Päättäjien vastaukset epäilyihin olivat usein tylyä kuunneltavaa: kunta säästää päivähoidosta, koska "on elettevä suu säkkiä myöten".

Uuden vuosituhannen kuuma puheenaihe käytiin niin sanottujen uraäitien ja kotiäitien välillä. Hyvinvoinnin ja elintason nostamisen tavoittelussa oltiin joidenkin mielestä menty liian pitkälle. Tähän antoi eväitä muun muassa vuoden 1985 päivähoitolain uudistuksessa mukana ollut subjektiivinen päivähoito-oikeus, joka takasi vanhemmille oikeuden valita alle 3-vuotiaan lapsen hoitomuoto kotona taikka kunnallisessa tai yksityisessä päivähoitopaikassa. Kunnissa tätä oikeutta laajennettiin niin, että vanhemmat saattoivat viedä lapsensa hoitoon kodin ulkopuolelle, vaikka itse olisivat olleet kotona. Tämä sai monet kotiäitiyden puolustajat kiihtymään. Heidän mielestään lapsen etu oli unohtunut. Kotiäitiyden puolustajien vanavedessä kulki myös niitä, jotka muistuttivat veronmaksajia kustannuksista. Subjektiivinen päivähoito-oikeus kun merkitsee kunnille monien miljoonien eurojen menoeriä.

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto