Hyppää pääsisältöön

Pasunisti Darren Acosta ja pakko päästä Musiikkitaloon

Darren Acosta. Kuva: Darren Acosta.

Radion sinfoniaorkesterin yhdysvaltalainen soolopasunisti
Darren Acosta on syntynyt ja kasvanut jazzin kotikaupungissa New Orleansissa. New Yorkin kuulun Juilliard Schoolin kasvatti soitti vuosia Boston Pops -orkesterissa ja Bostonin sinfoniaorkesterissa, kunnes osti ystävänsä kehotuksesta lentolipun Suomeen.

Darren Acosta kertoo "asuvansa" Musiikkitalossa. Siellä on konserttisali, harjoitussali, pasunistien oma huone, keittiö ja sauna. Darrenin virallinen osoite on Punavuoressa, mutta pasunisti ei voi harjoitella kotonaan.

Darren tuli Suomeen kaksi ja puoli vuotta sitten, kun voitti Suomen Kansallisoopperan koesoiton. Kollega oopperaorkesterissa vakuutti tulokkaalle, että kaikki suomalaiset harrastavat talvella avantouintia. Darrenilla kesti jonkin aikaa tajuta, että häntä oli huijattu. Avantouinnista tuli hänelle intohimo.

Darren Acosta harjoitussalissa.

Darren Acosta opiskelee Helsingin yliopistossa suomea tositarkoituksella, mutta kertoo seuraavassa videossa vaiheistaan vielä äidinkielellään.

Watch the portrait of Finnisg Radio Symphony Orchestra's solo trombone player Darren Acosta.



Yhdysvaltalainen Darren Acosta kertoo, kuinka hänestä tuli keväällä 2011 Radion sinfoniaorkesterin soolopasunisti

Hei kaikki! Olen Darren Acosta ja soitan pasuunaa Radion sinfoniaorkesterissa. Olen 42-vuotias.

Olen syntynyt ja kasvanut New Orleansissa Louisianassa. Kuvailisin kotikontuani varsin erilaiseksi kuin Suomi. Louisianassa ei koskaan sada lunta, ja lapsena en ollut ikinä nähnytkään lunta. Nyt se tulee hyvitettyä, kun lunta tulee joka talvi.

Isäni, Claude Acosta, oli kitaristi. Hänellä oli oma yhtye, jonka kanssa hän soitti häätilaisuuksissa. Kukaan heistä ei osannut lukea nuotteja, mutta he olivat ylpeitä siitä, että yleisö saattoi pyytää heiltä mitä tahansa kappaletta, missä tahansa sävellajissa. Isäni oli yksi syy, miksi halusin muusikoksi. Äitini ei soittanut mitään, mutta molemmat isoveljeni ovat muusikoita; vanhin veljeni on jazzrumpali ja nuorempi isoveljeni jazzkitaristi.

Kiinnostuin pasuunansoitosta ensimmäisen kerran eräänä kiitospäivänä, kun äitini serkku poikaystävineen oli käymässä. Tämä poikaystävä sattui olemaan pasunisti. Hän toi kuvaston vaskipuhaltimista – oli tuubaa, trumpettia ja käyrätorvea. Hän kysyi minulta: ”Darren, mistä soittimesta sinä pidät?” Minä valitsin baritonitorven, kolmiventtiilisen hassun härpäkkeen, josta pidin eniten ja josta tulikin ensimmäinen soittimeni.

Onnekseni koulussani oli kapellimestari, joka soitti pasuunaa, ja kun olin soittanut baritonitorvea noin vuoden, hän sanoi minulle: ”Olet lahjakas jannu, muttet tule koskaan saamaan keikkoja baritonitorvella. Mikset vaihtaisi pasuunaan?” Kymmenvuotiaana en tietenkään tiennyt, mikä keikka oli, mutta uskoin häntä ja opettelin soittamaan pasuunaa.

16-vuotiaana lukiolaisena osallistuin Eastern Music Festivaliin Pohjois-Carolinassa, jossa ensimmäistä kertaa tajusin, kuinka huikeaa on soittaa Brahmsia, Beethovenia, Mahleria ja Respighiä. Silloin ymmärsin, että halusin soittaa ammatikseni. Minulla oli alle kaksi vuotta valmistautua collegea varten. Lähetin paljon hakemuksia eri konservatorioihin, koska halusin nimenomaan opiskella klassista musiikkia.

Onneksi pääsin Bostoniin New Englandin konservatorioon, jossa kävin collegen. Siellä minulla oli hyvät opettajat, ja ystävystyin myös siellä työskentelevän vartijan kanssa, koska tulin sinne aina ani varhain harjoittelemaan, paljon ennen konservatorion aukeamista. Yövartijana hän oli kuitenkin kiltti ja päästi minut viideltä aamulla sisään. Sellaisia olivat useat aamuni Bostonissa, jossa muuten satoi lunta! Nautin kovasti lumesta siellä, kun sitä ei Louisianassa ollut.

Opiskelin New Englandin konservatoriossa neljä vuotta, jolloin tein paljon töitä freelancerina, mikä oli hauskaa. Halusin kuitenkin valmistautua, joten hain Juilliardiin New Yorkiin. Siellä minä sitten olin, harjoittelin kovasti, enkä edes huomannut, mitä ympärilläni tapahtui. En edes tajunnut tehdä mitään hauskuuksia newyorkilaisittain. Juilliard olisi voinut olla ihan missä tahansa kaupungissa, enkä olisi huomannut eroa.

Koulutukseni Juilliardissa oli erityisen tärkeä orkesterissa soittamisen kannalta. Kaikki luokkatoverini ja ystäväni ovat nyt maailman suurissa ja arvostetuissa orkestereissa soittamassa. Useimmiten tärkeimpänä asiana opiskelusta jääkin ihmiset, joita siellä tapaa.

Kun valmistuin Juilliardista vuonna 1995, sain heti kutsun soittamaan Empire Brassiin. Se oli vaskikvintetti, joka soitti paljon kamarimusiikkiresitaaleja, mutta myös aika ajoin meidät kutsuttiin orkesterin eteen soittamaan solisteina. Samaan aikaan soitin Hartfordin sinfoniaorkesterissa, joka oli ensimmäinen orkesterikiinnitykseni. Olin hyvin onnekas saadessani soittaa näissä heti ensimmäisenä vuonna Juilliardista päästyäni.

Sen vuoden lopussa minut pyydettiin soittamaan Bostonin sinfoniaorkesteriin, joten muutin takaisin sinne. Vuosi Bostonissa oli ihmeellinen, pääsin soittamaan entisen opettajani kanssa. Kaiken lisäksi sain soittaa yhdessä maailman hienoimmassa salissa, Bostonin Symphony Hallissa. Meillä oli paljon hienoa ohjelmistoa siellä. Se oli myös hyvin intensiivistä aikaa, ja sieltä sain paljon hyviä muistoja. Toisen Boston-vuoden jälkeen jatkoin Boston Pops Orchestrassa freelancerina 13 vuotta. Levytimme monta levyä ja olimme useilla kiertueilla. Kaiken kaikkiaan se oli hienoa aikaa!

Kaikki tähän mennessä olleet työt olivat olleet määräaikaisia kiinnityksiä, eli minulla ei ollut vakituista sopimusta missään vaiheessa. Minä olin aina halunnut oman sopimuksen ja taata sen, että saisin soittaa jossakin pysyvästi ja tietää samalla etukäteen, mitä orkesterissa soitettaisiin viikkojen, kuukausien, jopa vuoden päästä. Tästä olin alati haaveillut, ja nyt olen saavuttanut sen täällä RSOssa.

Miten päädyin Suomeen Bostonista? Koska halusin pysyvän sopimuksen, etsin sijaisuuksia orkestereista, ja löysin ilmoituksen internetistä Suomen Kansallisoopperasta. Onneksi minulla oli Sibelius-Akatemiassa orkesterinjohtoa opiskeleva ystävä, David Searle, joka painosti minua ostamaan lentoliput Suomeen. Hän vakuutteli, että orkesteri oli loistava ja oli varma, että he pitäisivät soitostani. En aluksi aikonut tulla Suomeen, koska en ollut ollut siellä koskaan aikaisemmin, mutta ystäväni takia valitsin toisin.

Koesoitto meni onnekseni erittäin hyvin – tämä tapahtui kaksi ja puoli vuotta sitten. Liityin Kansallisoopperan orkesteriin syksyllä 2009. Viihdyin siellä todella hyvin. Oli todella mukavaa päästä soittamaan Verdiä, Wagneria, Britteniä ja muiden säveltäjien oopperoita, joita en ollut koskaan soittanut aikaisemmin – sinfoniaorkestereissa kun olin aiemmin ollut.

Pyöräilin aina töihin Musiikkitalon rakennustyömaan ohi. Joka päivä, kun menin sen ohi, ajattelin, että kunpa pääsisin tuonne soittamaan joskus! Mitä jos elän täällä loppuikäni, enkä koskaan soittaisi tuolla? Tätä minä ajattelin joka kerta, kun pyöräilin Musiikkitalon vierestä Kansallisoopperalle tai kotiin.

Onnekseni myös RSOssa oli vapaa paikka pasunistille, jonne tietenkin hain ja pääsin. Sain aloittaa siellä samaan aikaan, kun RSO oli aloittamassa uutta kautta Musiikkitalossa. Minulla on siis ollut paljon onnea mukanani tänne muuttaessani. Näin minä löysin paikkani Suomessa.

Menen talvisin Rajasaareen avantouinneille. Siitä on tullut eräänlainen harrastus, josta nautin kovasti. Musiikkitalossa meillä on omat saunat miehille ja naisille, mikä on myös mukavaa. Käyn saunassa usein!

Haluan kertoa äidilleni, veljenpojilleni, veljilleni ja erityisesti isäpuolelleni Bobille paljon terveisiä! Toivon, että näemme pian, toivottavasti loppukesästä tai alkusyksystä kotona. Rakastan teitä kaikkia!

Käännös Vera Emanuelsson - Video Tiina-Maija Lehtonen

Julkaistu 19.5.2012

Kommentit