Jukka Lindfors
Yle
Helene Schjerfbeckin vaikuttava omakuvien sarja huipentuu äärimmäiseen pelkistykseen, joka jättää kasvoista näkyville vain kaikkein oleellisimman: silmäkuopat ja suun, joka vielä hengittää. Taidemaalari ja sarjakuvapiirtäjä Katja Tukiainen kävi Ateneumissa ihailemassa sukupolvien takaisen kollegansa töitä.
Tukiainen kunnioittaa Schjerfbeckin rohkeutta maalata asioita, jotka koki tärkeiksi. Köyhiä lapsia esittävää maalausta Pikkusiskoaan ruokkiva poika (1881) inhottiin aikanaan, koska taiteen ei haluttu kuvailevan ikäviä asioita, likaisuutta tai nälkää.
Lapsipotilasta kuvaava Toipilas (1887) on Schjerfbeckin töistä se, joka ensinnä on jäänyt Tukiaisen mieleen aiheensa, liikuttavuutensa ja hallitun sommittelunsa ansiosta.
Schjerfbeckin omakuvasarja kertoo havainnollisesti hänen ilmaisunsa kehityksestä kohti yhä niukempaa ja niukempaa modernismia. Pelkästään maalia on varhaisimmissa maalauksissa käytetty kosolti enemmän kuin myöhemmissä. Schjerfbeck myös kokeili rohkeasti uusia materiaaleja tauluissaan.
82-vuotiaana tehdyssä omakuvassa tekijän hahmo on enää kuultava häivähdys, joka korostaa lähestyvää kuolemaa. Viimeinen työ on vuotta myöhemmin tehty hiilipiirros, jossa jäljellä ovat enää viitteelliset kasvonpiirteet. "Se jättää hiljaiseksi", Tukiainen tiivistää.
Teksti: Jukka Lindfors
