Hyppää pääsisältöön

Milloin on vammaisten vuoro olla pop?

A-studion reportaasissa vieraillaan liikuntavammaisten lasten erityiskoulussa vuonna 1970. Opetuksen lisäksi koulun tarkoituksena on saada lapset hyväksymään itsensä sellaisena kuin he ovat. Koulun päättyminen ei tiedä hyvää: monet nuorista aikuisista eivät tiedä mitä odottaa edes seuraavalta päivältä. Monen vammaisen kohtalona oli joutua vanhainkotiin jopa alle kolmekymppisinä.

Tietolaatikko

Ohjelmasta on tekijänoikeudellisista syistä leikattu pois osa musiikista.

"Ihmisillä yleensä on yhteiskunnassa tehtävä. Mikä on teidän tehtävänne?" Aloittaa A-studion toimittaja, Hannu Karpo.

Raajoistaan vammautunut nuori mies makaa sängyllään: ”Tunnen, että olen yhteiskunnan loiseläjä.”

A-studion reportaasissa kartoitettiin Suomen vammaishuoltojärjestelmää vuonna 1970. Tilanne ei ollut hyvä. Vaikka vuodesta 1947 asti toiminut invalidihuoltolaki helpotti monen vammaisen lapsen mahdollisuuksia päästä hoitoon ja kouluun, oli laki edelleen keskeneräinen.

Invalidihuoltolaki takasi vammaisten lasten koululle kohtuullisen valtionavun, koska sen harjoittama koulutus määriteltiin lakisääteiseksi invalidihuolloksi. Reportaasissa tämä ei invalideja täysin miellytä. Laki nimittäin samalla määritteli yhteiskunnan kyvyn ymmärtää invalideja vain niissä tapauksissa jos invalideja pystyttiin hyötymistarkoituksissa jotenkin käyttämään. Heitä siis autettiin vain jos siitä jotenkin hyödyttiin.

Moni invalidi toivoikin, ettei yhteiskunta vain järjestäisi heitä heti koulutuksen päätyttyä suoraan vanhainkoteihin. Reportaasissa tätä verrataan jopa saksalaisten toisen maailmansodan hirveyksiin eriarvoisten järjestelmällisten joukkomurhien muodossa.

Kaksikymmentäkuusivuotias mies toivoisi vain pääsyä pois laitoksesta ja itselleen normaalia asuntoa, normaalissa elinympäristössä: ”Kunhan asunnon ovet vain tehtäisiin riittävän leveiksi, en tarvitsisi edes hoitajaa avukseni.”

Koulun opettaja kritisoi yhteiskunnan liki perverssiä suhtautumista niin sanottuihin "trendikkäisiin" ongelma-alueisiin. Esimerkkinä hän mainitsee huumausaineita vastustavat toimenpiteet ja kampanjat. Huumeiden pelko sai 60- ja 70-luvuilla paljon mediahuomiota ja toi niiden vastustusliikkeille runsaasti vapaaehtoisvoimia ja taloudellista tukea. Samalla huomiota ei kuitenkaan riittänyt heille, jotka eivät itse vammoilleen mitään voineet.

Valitettavasti kehitysvammaiset eivät tunnu olevan milloinkaan pop.

Myös kirkko saa täyslaidallisen kritiikkiä. Opettajasta on shokeeraavaa, että heikompien rakastamisesta sikiävä valtionuskonto rakennuttaa omia laitoskomplekseja pehmeine penkkeineen, mutta ei ymmärrä tarjota apuaan niille yksilöille, jotka sitä kipeimmin tarvitsevat.

Silmäänpistävää on eri ikäisten vammaisten suhtautuminen elämäänsä. Vanhemmat invalidit ovat selvästi perillä elämän tosiseikoista, eikä huomisessa ole oikeastaan mitään mitä odottaa.

Haastattelun lopussa puheenvuoron saava nuorukainen sitä vastoin tuntuu olevan sinut tilanteensa kanssa: "Jos sitä ryhtyy ajattelemaan liikaa, niin sitä saisi sitten surra koko ajan. En tarvitse sääliä, se on luonnollinen asia. Minä nyt vain satun olemaan inkkari (invalidi). Ei siitä kannata katkeroitua."

Invalidilasten pitää osata suhtautua vammaisuuteensa – se on selvä. Muiden ei tarvitse, mutta pitäisikö sittenkin?

Teksti: Ville Matilainen

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto