Hyppää pääsisältöön

Sukupolvien kiivas ja kipeä kohtaaminen

Kansallisteatteri: Patriarkka. Kuvassa Kirsti Wallasvaara ja Raimo Grönberg.
Kansallisteatteri: Patriarkka. Kuvassa Kirsti Wallasvaara ja Raimo Grönberg. Kuva: Kansallisteatteri/ Timo Teräväinen kirsti wallasvaara.

Patriarkka on vähitellen ja salakavalasti otteeseensa nappaava esitys. Aluksi Juha Jokelan Kansallisteatteriin kirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää katsoo etäältä. Suuri näyttämö on musta ja tyhjä, argumentointi asiapitoista. Provosoivat väitteet kimpoilevat kiivaasti näyttämöllä liukuvien pitopöytien yli.

Pöytien ääreen kokoontuu väkeä kahdesta sukupolvesta. Kuusikymppiset vastaan nelikymppiset: suurten ikäluokkien äänekkäät äijät iskevät yhteen pehmoisemmiksi kasvaneiden poikiensa kanssa. Kovasuinen feministiminiä lyttää hyvävelikerhoissaan koplailleen appiukon kavereineen, ja huutia saavat tietää heidän uhrautuvaiset vaimonsakin.  

Heimo ja Kale, Raimo Grönberg ja Juha Muje. Kuva Stefan Bremer.

Toiminnallinen sukupolvi, joka on halunnut ja ottanut valtaa yhteiskunnassa, kohtaa näyttämöllä sukupolven, joka on on kiihkeimmän nuoruutensa keskittynyt miettimään, miltä itsestä tuntuu. Patriarkka auttaa näkemään näiden kahden sukupolven luonnetta ja eroja.  

Fokuksessa on kysymys vastuusta: kenelle ihminen on vastuussa valinnoistaan? Yhteiskunnalle, läheisilleen ja itselleen, vastaa suvun patriarkka Heimo, demarivaikuttaja ja rakennusinsinööri (Raimo Grönberg). Heimo on vetäytynyt eläkkeelle Ranskaan vaimonsa Virpin (Kirsti Wallasvaara) kanssa. Seesteinen elo Ranskanmaalla katkeaa, kun Heimo tajuaa haluavansa saada vielä yhden elämän. Hän haluaa Suomeen, hän haluaa vielä kerran osallistua, olla mukana kotimaan rakentamisessa. Virpi vastustaa, mutta katkerin mielin taipuu palaamaan. Heimo ja Virpi nähdään näyttämöllä myös nuorina, Heikki Pitkäsen ja Minka Kuustosen raikkaasti tulkitsemina.

Kotimaassa Heimolla ja Virpillä on kaksi nelikymppistä lasta, Jarno ja Jonna. (Juha Varis ja Pirjo Määttä). Vanhempien paluu järkyttää heidänkin elämäänsä, ja sysää näytelmän tapahtumat liikkeelle. 

Väliajan saapuessa huomaan olevani koskettettu älyllisesti, en niinkään emotionaalisesti. Seuralaiseni kanssa puhua pulputamme esityksen herättämistä ajatuksista kiivaasti. Kumpikin on samaa mieltä: haluamme lukea näytelmätekstin ajan kanssa läpi. Patriarkka on - Jokelan edellisen Esitystalous-näytelmän tavoin - niin ajatuksista täysi, että tekee mieli maistella repliikkejä, tutkailla niitä rauhassa. 

Juha Jokela kirjoittaa suoraan tähän päivään, tästä päivästä. Hänen kirjoittamansa henkilöt voisivat hyvin olla juuri nyt eläviä suomalaisia. Sillä erotuksella, että Jokelan näyttämölle tuoma perhe luopuu kulissien ylläpidosta, ja puhuu suunsa puhtaaksi. Seuraukset ovat kipeät. Vaimot jättävät, miehet juovat, loukkauksia ryöppyää kaikkien niskaan. Totuus sattuu, mutta myös parantaa, sillä se antaa mahdollisuuden uudelle, rehellisemmälle kohtaamiselle.

 

Toisella puoliajalla näytelmä tulee  iholle. Etäältä ja turvallisesti tarkkaileminen on mahdotonta, niin rajusti huomaan eläytyväni näyttämön tapahtumiin. 

Näytelmähenkilöitä ristivalotetaan taitavasti. Esimerkiksi: suurin unelmin ja täynnä virtaa kotimaahan pamahtanut Heimo kulkee yhtäkkiä kadulla haaveet hajonneina, vaimon hylkäämänä ja kohmeloisena, jatkuvalle uurastukselle perustunut identiteetti riekaleina.

Heimo on mies, joka on puskenut uraa vaimon ja perheen onnen laiminlyöden. SDP ja kulloinkin päällä ollut Tärkeä Projekti ovat olleet hänelle kaikki kaikessa. Nyt Virpi-vaimo vihdoinkin astuu esiin ja alkaa puolustaa itseään, uskaltaa nähdä omat laiminlyödyt unelmansa. Ja silti sympatiat ovat kummankin puolella. Heimon päälleen saama loka, kaikkien muiden hänelle esittämät vaatimukset, tuntuvat kohtuuttomilta. Hänhän on aina tehnyt parhaansa! Olen Heimon puolella ja Heimoa vastaan. Olen onnellinen Virpin myöhäisestä heräämisestä, ja olen järkyttynyt siitä miten hän on jättänyt elämänsä elämättä. Yhtä järkyttynyt olen Virpin miehelleen esittämien syytösten voimasta. 

Itseeni kaikista kovimmin iskevä kohtaus on kirjoitettu nuoremmalle sukupolvelle. Jarnon Petra-vaimo istuu synnytyssalissa ja anelee miestään helpottamaan polttojen sietämätöntä tuskaa. Mutta Jarno ei pysty. Hän tietää, että heille on tulossa poika. Mutta Jarno pelkää tulla pojan isäksi. Petra on Valerie Solanasia ihaileva feministi, eikä Jarnolla itselläänkään ole minkäänlaista positiivista miehistä identiteettiä pojalle tarjottavanaan. Petra synnyttää, Jarno puhuu, puhuu, puhuu. Minä vääntelehdin ahdistuneena tuolissani. Tiedän miltä Petrasta tuntuu, ymmärrän Jarnon kauhua vanhemmuuden vastuun äärellä.

Kaija Pakarinen on Anja Vainio. Kuva Stefan Bremer.

Oli mahtava nähdä televisiossa ja elokuvissa komean uran tehnyt Kaija Pakarinen teatterin lavalla. Hän näyttelee Heimon sovinisti-törkyturpaystävän (loistava Juha Muje) vaimoa, jota mies kutsuu mm. ydinjätehaudaksi. Pakarisen tulkinta on täynnä hurjaa, pidäteltyä voimaa.

Näyttelijäntyö on kauttaaltaan luontevaa, vahvaa, täsmällistä ja herkkää, oikeastaan täydellistä. Huomaan, että minun ei itseasiassa tee mieli puhua näyttelijöistä - heidän esittämänsä hahmot tuntuivat niin tosilta. Tarina nousee tärkeämmäksi kuin se taito, jolla se on tehty. Oikeastaan ainoa yksittäinen seikka, jota en uskonut, oli Kristiina Haltun napakasti esittämän Petran puvustus. Petra on ärtsy feministitutkija, eikä minusta tuntunut uskottavalta, että Petran kaltainen nainen kulkisi hillityn eleganteissa hameissa, kiiltävät kutrit ladysti nutturalla.  

Huomaan, ettei minun tee erityisesti mieli puhua myöskään näytelmän vähäeleisen tyylikkäästä visuaalisesta toteutuksesta. Sisältö kerta kaikkiaan jyrää.  Esityksen päätyttyä olimme seuralaiseni kanssa jotenkin ajatuksellisesti hengästyneitä. Olisimme voineet ruotia näytelmää loputtomiin. Itseni oli tietysti helpointa samastua näytelmän nuorempaan polveen, olenhan heidän kanssaan samaa ikäluokkaa. Olisi mielenkiintoista kuulla eri-ikäisten miesten ja naisten tuntoja Patriarkasta. 

Tarkasti ajateltu ja tarkasti kirjoitettu Patriarkka kannustaa ottamaan vastuuta itsestään, ajatuksistaan, ihmisistä ympärillä, jopa maailmasta. Näytelmä myös kannustaa ajattelemaan kunnolla, antamaan omien näkemysten muotoutumiselle aikaa. 

 

Kansallisteatteri: Patriarkka. Ohjaus ja käsikirjoitus Juha Jokela, lavastus Teppo Järvinen, puvut Auli Turtiainen, videot Timo Teräväinen, valot Ville Toikka, 
äänet Tommi Koskinen. Rooleissa Antti Luusuanniemi, Heikki Pitkänen, Juha Muje, Juha Varis, Kristiina Halttu, Pirjo Määttä, Raimo Grönberg, Minka Kuustonen, Kaija Pakarinen ja Kirsti Wallasvaara.


PS. Penkkitaiteilija-blogini on ollut tauolla, koska meille tuli vauva viime keväänä. Lokakuun lopussa kävin teatterissa kahdeksan kuukauden tauon jälkeen. Tämä kirjoitus on syntynyt pikku pätkissä vauvan päiväunien aikana. 

 

 

 

Päivitys 23.3.2016: Korjattu muotoiluja.

Penkkitaiteilija

  • Kadonneet: kukko, kirjat, painolaatat ja Daniel Medelplanin maine

    Medelplanin puuaapinen edisti lukutaitoa 1700-luvulla.

    Suomessa oli 300 vuotta sitten samanlaisia huolia kuin tänäänkin: miten sivistää kansaa ja estää lukutaitoa katoamasta? Siksi on syytä muistaa Pälkäneen puuaapista. Käsi pystyyn kuka tietää Daniel Medelplanin? (s. noin 1657 Turku – k. 18. elokuuta 1737 Pälkäne) Pelkään ettei moni, vaikka syytä olisi. Katoavaista on maine ja kunnia?

  • Avaruusromua: Maailman vaarallisin olento!

    Homo sapiens on biologian historian tappavin laji.

    Noin miljoonaa eläin- ja kasvilajia uhkaa sukupuutto. Uhan alla olevien lajien määrä on suurempi kuin milloinkaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa. Noin miljoona eläin- ja kasvilajia, joita ei kohta enää ehkä ole. Eikä se siihen lopu. Lajien kuoleminen sukupuuttoon kiihtyy valtavaa vauhtia. Meillä ihmisillä on kyseenalainen kunnia olla biologian historian tappavin laji. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Bertsolari yhdistää ja voimaannuttaa baskit

    Kilpalaulanta on baskien omaperäisen kulttuurin kulmakivi.

    Pohjois-Espanjassa Atlantin rannikolla sijaitseva Espanjan itsehallintoalue Baskimaa on omaperäinen sanan kaikissa merkityksissä. Alueen kieli on mahdollisesti viimeinen jäänne Länsi-Euroopassa ennen indoeurooppalaisten kielten leviämistä puhutusta kieliryhmästä. Baskin kieli, eli euskara on alueen kulttuurin säilymisen perusta.

  • Avaruusromua: Kieli, jota emme ymmärrä

    Voiko tekoäly kehittää oman koneiden välisen kielen?

    Koneet kuuntelevat meitä. Ne ymmärtävät meitä yhä paremmin. Koneet myös puhuvat meille. Ne puhuvat tosin vielä melko alkeellisin tavoin, mutta kuinka kauan? Mikä on puhutun kielen rooli yhä elektronisemmaksi ja digitaalisemmaksi muuttuvassa tulevaisuudessa? Oletko kuullut kielestä nimeltä darkvoice? Kielestä, jota me emme ymmärrä. Toimittajana Jukka Mikkola.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri