Aikamatka arkeen –radiosarjan kolmannen osan aiheena on pukeutuminen. Ohjelmassa kuullaan myös aiheeseen liittyvää Ylen arkistomateriaalia.
Nykyään kauppakeskuksissa on vaateketjujen myymälöitä vieri vieressä. Samat liikkeet löytyvät niin Lempäälästä kuin Lontoostakin. Ketjuliikkeissä käyvät vanhat ja nuoret ja farkkuja käyttävät kaikki. Itsenäisyyspäivänä linnan pukuloistoa ihastellaan kotisohvalla tuulipuku päällä. Aina ei ole ollut näin.
Vaatteiden ja pukeutumisen historiasta kertoo yliopistonlehtori filosofian tohtori Ritva Koskennurmi-Sivonen Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitokselta. Sarjaan kuuluu myös vaatteisiin ja pukeutumiseen liittyvää Yleisradion arkistomateriaalia.
Puute saneli pukeutumista sota- ja pula-aikana
Sota-aika oli myös pukeutumisen historiassa poikkeusaikaa. Kansanhuoltoministeriö säännösteli vaatetavaraa samalla tavalla kuin elintarvikkeita ja muitakin hyödykkeitä. Säännöstelyn lisäksi vaatetavaraa myös kierrätettiin hyvin tehokkaasti,
Sota-ajan pukeutumista luonnehti hyvin pitkälle viety käytännöllisyys. Joka tilanteeseen ei voinut olla omaa vaatettaan. Miesten muodista ei sota-aikana voi edes puhua, kertoo yliopistonlehtori Ritva Koskennurmi-Sivonen.
-Sota-aikana miesten muodissa ei tapahtunut tietenkään juuri mitään, koska miehet olivat rintamalla. Naisten tyyppivaate oli kävelypuku, jossa oli suora hame ja jakku. Jakku oli tavallisesti vaatturintyötä ja hame saatettiin tehdä miesten siviilihousuista. Kävelypukua pidettiin hyvin käytännöllisenä ja Englannissa siitä käytettiinkin nimeä "utility dress". Se oli monitoimivaate, joka kelpasi kaikkiin tilaisuuksiin.
Asepuvusta siviilivaate
Sotaa seurasi pula-aika. Koskennurmi-Sivosen mukaan miehet jatkoivat asepuvun käyttölä kotiin päästyäänkin.
-Asepuvuista vain otettiin arvomerkit ja sotilasvyö pois. Vähitellen alettiin teettää omia siviilivaatteita, kun sotaa edeltävät vaatteet olivat ehkä käyneet pieniksi tai menneet naisten käyttöön. Kankaita oli niukasti ja niiden saamista varten tarvittiin kansanhuoltoministeriön toimia. Tekstiilisäännöstely purettiin vasta 1949.
Sodanjälkeinen niukkuus vaikutti vaatetyyleihin monella tavalla ja kekseliäisyys oli kurssissaan.
-Kun tuonti oli hyvin säännösteltyä, Suomessa kudottiin kankaita käsin. Naisten vaatteissa näkyi sellaisia sidoksia ja kuvioita, joita käsin kudotuissa oli mahdollista tehdä ja ne olivat muodikkaita ihan pakon sanelemana. Se oli ihailtavaa tuotekehitystyötä ja käsinkudotuista kankaita käytettiinkin iltapukuihin ja takkeihin.
Pariisi muodin suunnannäyttäjänä
Koskennurmi-Sivonen kertoo, että vaikutteet tulivat nimenomaan Pariisista. -Pariisi oli ollut miehitetty ja muodissa oli tietty katko, mutta sodan jälkeen pariisilaiset muodintekijät tulivat ryminällä maailman tieotoisuuteen. Kun Suomessa perustettiin heti sodan jälkeen Muotikuva-lehti, sen päätoimittajan työnkuvaan kuului, että kerran vuodessa pääsi käymään Pariisissa. Siellä kävivät myös silloiset muotitaiteilijat, kun virallista koulutusta ei Suomessa ollut.
Suuri tyylillinen murros koettiin muutama vuosi sodan jälkeen, kun Christian Dior lanseerasi New Lookin. Käytännölliset kävelypuvut jäivät pois muodista.
-Mikään Ranskasta tullut ei iskenyt niin kuin New Look. Christian Dior sai v. 1947 omille muoti-ideoilleen rahoittajaksi tärkeän puuvillatehtailijan. Diorilla oli kankaita käytössä aivan eri tavalla kuin säännöstelystä kärsivässä Englannissa tai Suomessa. Diorin mielestä nainen on kuin kukka. Hän ei pitänyt utility dressistä, kävelypuvusta. Kun hän piti ensimmäisen näytöksensä, niin amerikkalainen toimittaja sanoi, että ”Mr. Dior, your dresses have such a new look” ja siitä tyylin nimi jäi elämään.
-Yksi suomalaisista haastateltavistani sanoi, että kun tuli tämä kamala new look, niin kaikki vanhat vaatteet olivat yhtäkkiä käyttökelvottomia. Nyt helma ulottui pohkeen alapuolelle, melkein nilkkaan. Englannissa tehtiin jopa parlamenttikysely, jossa kysyttiin, mitä hallitus aikoo tehdä, kun naiset haluavat niin paljon kangasta hameisiin.
Valmisvaate syrjäyttää kotiompelun
Trikooteollisuuden nousu alkoi jo 1920-luvulla, mutta suurin osa vaatteista tehtiin kuitenkin vielä kotona. Sodanjälkeisinäkin vuosina kotona tehtiin yhä 40% vaatteista. Eikä loppujakaan ostettu aina kaupasta valmiina, vaan niitä tekivät ompelijat ja räätälit.
-Lähes kaikkia vaatteita tehtiin kotona. Ensimmäisiä valmisvaatteita olivat alusvaatteet, erityisesti trikoovaatteet, koska kotikoneet eivät soveltuneet trikoonompeluun. Myös päällysvaatteita myytiin valmiina. Usein naisilla oli kaupasta ostetut alusvaatteet ja päällystakki ja siinä välissä joko muotiateljeessa, ompelijalla tai itse tehty puku. Miestenkin vaatteita, varsinkin poikien paitoja ommeltiin kotona.
-Varsinkin maaseudulla käytettiin kotiompelijoita, jotka tulivat kotiin. Suuremmissa kaupungeissa oli ompeluliikkeitä, mutta myös kotiompelijoita.
Sodan jälkeen kotona tehtiin melkein puolet vaatteista, mutta 1960-luvun puolivälissä enää joka kymmenes vaate. Ompelijoiden käyttäminen tuli pikkuhiljaa kannattamattomaksi ja kulutustottumuksetkin muuttuivat.
Kun luotiin hyvinvointiyhteiskuntaa, niin verot nousivat, ja työvoimavaltainen yksittäiskappaleiden tekeminen tuli kannattamattomaksi. Oli pakko rationalisoida.
-Ja kun suuret ikäluokat 1960-luvulla tulivat kulutusikään, heillä oli eri kulutustottumukset. Sovituksessa seisominen ei sopinut, vaatetta piti saada heti ja sen piti olla muodikasta. Tuli boutique-kulttuuri ja sen ohessa tulivat myös bulkkitavaratalot. 1960-luvun lopulla suurin osa ihmisistä osti valmiita vaatteita.
Nuorisomuoti nousee
Yksi suuri muutos pukeutumisen historiassa on se, että toisen maailmansodan jälkeen nuoriso ei enää halunnut pukeutua samalla tavalla kuin vanhempansa.
-Aiemminkin poikien pukeutuminen erosi miesten pukeutumisesta siinä, että poikien muotia oli golfhousut ja nuorten miesten muotia pussihousut. Ne oli jotakuinkin kaikilla ja ne oli nimenomaan nuorison vaatteita. Jos joku alkoi käyttää 15-vuotiaana suoria housuja, niin muut saattoivat ihmetellä, että onko se jo noin aikuinen.
-Se, mikä enemmän miellettiin nuorisomuodiksi, ja jota nuoriso alkoi itse haluta, oli 1950-luvulla ehkä amerikkalaista, kaikkine farkkuineen ja siihen liittyvine ulkonäköihanteineen. 1950-luvun nuoriso oli kuintekin aika samannäköistä kuin keski-ikäiset. Nuorten tyttöjen vaatteissa oli ehkä värejä ja kuvioita, mutta leikkaukset olivat samoja kuin aikuisilla.
-Kun Brigitte Bardot meni naimisiin 1959 niin hänellä vichy-ruutuinen vihkipuku, joka muistuttaa enemmän halvan ravintolan pöytäliinaa. Siitä tuli nuorille tytöille sellainen muotivillitys, että ei aikaisemmin ollut nähty. Muistan omankin mekkoni vuodelta 1959-60.
Englannista muodin suunnannäyttäjä
Jos 1950-luvulla nuorisomuodin idoleita olivat filmitähdet, niin 60-luvulla tilalle tulivat pop-tähdet Beatles etunenässä. Samalla Englanti nousi nuorisokulttuurin suunnannäyttäjäksi.
-1960-luvun loppupuolella Englannista tuli popmusiikin ansiosta hyvin tärkeä, Beatlesin ja muiden ansiosta nuorison katse kääntyi Englantiin. Nuorisopukeutumiseen liittyi erityisesti Carnaby streetin alue, jossa oli tarjolla nuorisomuotia. Kun aikaisemmin oli seurattu Pariisia, niin nyt katsottiin mitä Lontoossa tapahtui. Ostajakunta kasvoi, kun suuret ikäluokat tulivat itsenäisen kuluttamisen ikään.
Minihameet olivat nuorisomuodin symboli 60-luvulla. Ne toivat mallimaailmaan myös hoikkuuden ihannoinnin.
-Minihame on 60-luvun puolivälin tuoteihme, joka keksittiin suunnilleen samaan aikaan Pariisissa ja Lontoossa. Ne hameet olivat todella lyhyitä ja nuortenlehdissä niitä esittelivät nuoret hoikat mallit. Nuorten tyttöjen idoli oli Twiggy, joka oli anorektikon näköinen. Jotkut aikuisetkin naiset innostuivat minimuodista, ja villitys saikin välillä tragikoomisia piirteitä.
1967 tuli hippikulttuuri ja sen mukana hippimuoti, josta syntyi monia erilaisia versioita ja kaduilla näkyi sekä pitkiä että lyhyitä helmoja. Vähitelleen nuorisomuoti alkoi eriytyä monenlaisiksi alakulttuureiksi.
Eriytyminen näkyy tänäkin päivänä: on hiphoppareita, fruittareita, hipstereitä, gootteja, hippejä ja punkkareita. Nuorisokulttuurien ja pukeutumistyylien kirjo siis kumuloituu aina uusille vuosikymmenille.
Samat vaatteet arkeen ja juhlaan
1960-luvulta alkaen arki- ja juhlapukeutuminen eivät juurikaan enää eronneet. Enää ei ollut erikseen sunnuntaivaatteita.
-Muodollinen pukeutuminen joutui kriisiin 1960-luvun lopulla, kun tuli vasemmistoradikalismi, joka halveksi porvarillista pukeutumista. Edelleen kuitenkin oli ihmisiä, jotka pukeutuivat teatteriin tai vierailulle. 1970-luvulla kaikki olivat suloisesti sekaisin. Niitä, jotka pitivät kiinni jonkinlaisesta etiketistä, oli aika vähän. Jopa linnanjuhlissa oli aika arkisia naistenvaatteita.
-70-luvun värimaailma oli aika ankea, ruskeata ja oranssia, Upo-pesukoneen vihreät vaatteet nekin korostivat arkisuutta. 80-luvulla tyyli taas muuttui, oli kiiltävää räikeätä väriä, sähkönsinistä. Ikään kuin herättiin huomaamaan, että olisko muutakin elämässä kuin arki.
80-luvulla elintaso nousi kohisten. Bruttokansantuote henkeä kohti nousi 1970-luvun puolestavälistä 80-luvun loppuun mennessä nelinkertaiseksi. Elintason nousu näkyi myös kulutuksen kasvuna, myös pukeutumisessa.
-80-luvun nuoret ihmiset hyljeksivät aikaisempaa politiikkaa. Tuli bisnes ja raha, oli taas sosiaalisesti hyväksytympää näyttää se myös vaatteilla. Vaatteet olivat iloittelevampia, oli kimallusta ja kiillettä. Jos oli taloudellisesti kulutusjuhlan tuntua, niin vaatteissa oli taas oikeasti juhlan tuntua. Se näkyi siinäkin, että Helsinkiinkin alkoi tulla hyvin hienoja morsiuspukuliikkeitä, Keski-Euroopan malliin, ja erikoiskauppoja yleisemminkin.
1990-luvun alkupuolta kuvaa lama. Monet vanhat asiat palasivat, kuten käsin tekeminen.
-Lama ei tuonut suuria muutoksia, mutta se tuotti kohtuullistumista. Itse tekeminen ja korjaaminen tuli jälleen kunniaan. Samalla maailma alkoi avartua eri tavalla. Suomeen tuli maahanmuuttajia ja suomalaiset matkustelivat entistä enemmän. Piti mennä Brysseliin, piti olla niin eurooppalaista, että ilmiö sai koomisiakin piirteitä.
Pukeutumiskulttuurin paluu 1990-luvulla
-1990-luvulla pukeutumiskulttuuri alkoi taas kukoistaa. Sen huomasi esim. siinä, että vuonna 1990 filosofisen tiedekunnan promootio oli suurempi kuin koskaan aikaisemmin. Ennen kukaan ei halunnut promoon, se oli sellaista "porvarillista hömppää" mutta nyt tuli niitä ihmisiä, joilla oli patoutunut juhlimisen tarve ja nautittiin ja iloittiin.
Muutenkin nuoret liikemiehet ja virkamiehet toivat miehen pukeutumiseen uutta ryhtiä. Alkoi näkyä kauniita paitoja ja hyvin prässättyjä pukuja. Laman jälkeen naisetkin alkoivat puhua bisnespukeutumisesta.
Vaikka suomalaiset käyttävätkin aiempaa enemmän rahaa pukeutumiseen, on vaatetusmenojen osuus kulutusmenoista vähentynyt. Vuonna 1975 vaatetuksen ja jalkineiden osuus kotitalouksien menoista oli hieman yli 6 % ja vuonna 2011 4,9 %. Osuus on EU:n keskiarvoa matalampi: esimerkiksi Italiassa vaatteisiin kulutetaan 7,4 % menoista, siis puolet enemmän kuin Suomessa.
Eettisiä ja ekologisia vaatteita?
1990-luvulta lähtien kansainväliset vaateketjut ovat muuttaneet vaatemarkkinoita. Enää vaatteita ei tarvitse lähteä hakemaan Tukholmasta tai Pariisista. Samalla vaatteiden ekologisuus ja eettisyys on yhä merkittävämpi tekijä.
-Ennen vaatteita haettiin Tukholman Hennes & Mauritzilta, nyt ne saa Suomesta. Vaateketjuissa on sekä hyviä että huonoja puolia. Ne tuovat muotia ja nuorekkuutta helposti saataville, Mutta kun vaateketjut koko ajan mainostavat, että ensi viikolla taas uutta niin kyllä se panee ajattelemaan mikä on pukeutumisen eettisyyden ja ekologisuuden taso.
-1970-luvulla kysymys siitä, miten maailma voi, oli paljon esillä, kun oli öljykriisi ja ekologinen ajattelu heräämässä. Mutta sitä ei juurikaan yhdistetty muotiin ja pukeutumiseen, toisin kuin nyt.
-2000-luvun pukeutuminen on moninaista, on vaikka mitä ääripäitä. On se halpa äkkiä nyt, joka heitetään pois ja toisaalta ekologisia eettisiä näkökulmia. On niitä, jotka käyvät kirpputoreilla ja nuoriakin ihmisiä, jotka haluavat opetella korjaamaan vaatteita. Mukaan on tullut myös tuunaaminen, vanhasta tekeminen ja muodistaminen.
Perustuu ohjelmaan: Aikamatka arkeen: Pukeutumisen historia Toimittaja: Seppo Heikkinen Haastateltavana: yliopistonlehtori filosofian tohtori Ritva Koskennurmi-Sivonen Nettitoimittaja: Raili Löyttyniemi
