Hyppää pääsisältöön

Lastenpsykiatri Janna Rantala: Joulukortit

Lastenpsykiatri Janna Rantala: Joulukortit. Kuva: Romina Chamorro, stock.xchng

Luulin etukäteen, että vanhemmuus todella punnittaisiin synnytyksessä, uhmaiässä tai teini-vuosina. Siinäpä olisi tulikoe, jossa mitataan tahtoa, sisua ja kykyä toimia kaoottisissa olosuhteissa. Arvioni muuttui, kun yritin ensimmäistä kertaa askarrella lapsen kanssa joulukortteja.

Omassa lähipiirissäni oli lapsia ennen kuin itse tulin äidiksi. Ehdin saada useita aika liikuttavia kortteja. Sellaisia, joissa joulupukkitarra on liimattu puoliksi kortin ulkopuolelle, kiillettä on töpötetty vain yhteen nurkkaan tai keskellä pahviläpyskää on yksi kynänveto. Kortit olivat koskettavia, totta kai, mutta en lainkaan tajunnut mitä niiden teko oli vanhemmilta ehkä vaatinut.

Miksi en uskonut kälyäni, kahden pojan äitiä, joka totesi mukavasti sujuvan askartelun ikärajan olevan suunnilleen 14 vuotta?
Siksi suorastaan odotin lapseni ensimmäistä askarteluikäistä joulua. Arvelin sen olevan noin kaksivuotiaana. Miksi en uskonut kälyäni, kahden pojan äitiä, joka totesi mukavasti sujuvan askartelun ikärajan olevan suunnilleen 14 vuotta?

Ryhdyin ensimmäiseen koitokseeni oikein ihanan ja rauhallisen poikani kanssa. Keitimme glögit. Varasimme runsaasti rusinoita. Ja tarkasti mitoitetun määrän sopivan kokoisia pahvikortteja, porotarroja ja kimalleliimaa.

En ymmärrä millaisessa haavemaailmassa tuolloin elin, mutta olin jopa suunnitellut kivan idean, jolla kortti toteutettaisiin. Ideassani minä liimaisin korttiin lumihangeksi silkkipaperin, lapsi yhden porotarran ja minä taas tähtitaivaaksi kimalleliimaa. Voila!  Ideassani ystävämme ja omaisemme nyökyttelisivät kortin saatuaan liikuttuneina. He arvostaisivat sitä, miten hellästi siirrän kädentaitojen arvostusta suloiselle jälkikasvulleni.

Lapseni nautti kovasti askartelusta. Hän oli hyvin keskittynyt. Hän eläytyi vahvasti materiaalien tuntuun ja antoi prosessin viedä. Hän arvosti jokaisen kortin ainutlaatuisuutta ja nimesi erikseen kunkin kortin saajan.

Minä sen sijaan olin jo vartin kuluttua turhautuneempi kuin koskaan. Lapsi oli käyttänyt kaikki punaiset kortit, liimaillut samaan korttiin useita porotarroja, rutistanut silkkipaperit ja töpöttänyt kimalleliimaa rusinoihin. Ei! Väärin!  Lopputulos oli ihan tyhmän näköinen! Ei yhtään niin hieno kuin minulla!

Ymmärsin tulleeni suurelle vedenjakajalle. Joko siirtäisin jälkikasvulleni kädentaitojen arvostusta tai siirtäisin jälkikasvuni syrjään käden taitojeni arvostuksen tieltä. Minun oli hyväksyttävä tai häpäistävä lapseni luovuus. Arvaatte varmaan miten kävi.

Mummon synttärikortissa luki: "Hyvästi Mummo!"
Nykyisin kolme lastani askartelee joulu- ja onnittelukortit joka juhliin. Äidillä ei ole yhtään kivaa ideaa, joka pitäisi toteuttaa. Tekstitkin lapset sanelevat itse. Kun viimeksi menimme serkkutytön  2-vuotissyntymäpäiville, oli korttiin kirjoitettu onnittelut: "Tervetuloa! Tulemme teille yökylään." Mummon synttärikortissa luki: "Hyvästi Mummo!".

Saa nähdä mitä he keksivät tänä vuonna sanella joulukortteihin…

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Näkökulmat