Hyppää pääsisältöön

Jänis, appelsiinipuu jne.

 

Niiden oivallisten tapahtumien ja olosuhteiden seurauksena, joihin tiede ei löydä järkeenkäypää selitystä vielä pitkään, pitkään aikaan, joulukuisena pakkaspäivänä siinä kello kolmentoista, neljäntoista hujakoilla appelsiininsiemen lensi näennäisesti satunnaiselle pikku hankiaukealle suomalaisessa talvimaisemassa, hyppi siinä ylös ja alas kuin jojo tai innokas leikki-ikäinen, ja jynkytti itsensä kymmenen tai kahdenkymmenen sentin syvyyteen vitivalkoisessa hangessa, sanoi nits ja nats, alkoi itää, ja kasvatti yli kaksimetrisen mutta alle kolmimetrisen appelsiinipuun oksineen, lehtineen, kukkineen, tuoksuineen ja hedelmineen, alle neljässäkymmenessä viidessä minuutissa, mikä ei ole huono saavutus liki kahdenkymmenen asteen pakkasessa, olkoonkin että aurinko paistoi.

Poing poing loikki mitäkuinkin omia jälkiään takaisin päin jäniksenrutjake, joka oli alle tunti mutta yli neljäkymmentäviisi minuuttia sitten toljaillut siitä tuonnepäin, mutta kyllästyi olemaan siellä, ja nyt siksi pompahteli takaisin, ja jänikseltä suu auki. ”Ällis! Ja Ohhoh!! Tuossapa ei äsken mitään ollut. Nyt: appelsiinipuu! Tämäpä sentään kyllä!”

Jänis päivitteli itsekseen, löi tassuja yhteen, katseli puuta pää kallellaan, sitten toiselle puolelle kallellaan, kiersi puun, kiersi uudelleen. Nuuhki, ihmetteli, ihaili.

”Jotta että, vot. Käk-käk. Sturm und Drang! Mille millions de mille milliards de mille sabords!  Jäklar anamma ja jehnan jehna. Mainio appelsiinipuu kyllä-kyllä-kyyyylll-lä! Kaunis!!! Sääli että talvimaisemassa. Tai oikeastaan: loistavaa, että juuri talvimaisemassa! Että juuri, etenkin!”

Pakkanen oli kuitenkin siinä mielessä appelsiinipuulle liikaa, että se jäätyi. Kovasti jäätyi! Ohutta, läpinäkyvänkirkasta jäätä tuli siihen päälle milli. Kaksi milliä. Kaksi senttiä. Kaksikymmentä senttiä! Kirkasta kuin lähdevesi. Kylmää kuin yltiökaupallinen kohtelu.

Aurinko valaisi jään sisällä kukoistavan, jäätyneen appelsiinipuun loistavaksi, vihreäksi, keltaiseksi, oranssihedelmähehkuiseksi, ja puun kuoren kauneus korostui jään sisällä auringonvalosta - joka alkoi kohta tähtäillä kohti iltaruskoa, kultaa, punaa; ei sitä kukaan jaksa yötä päivää paahtaa kuin poikkeustapauksissa, ja tämä ei ollut siinä mielessä poikkeustapaus, jos oli missään mielessä.

Jänis tuijotti appelsiinijääpuuta lumoutuneena, ja jälleen mykistyi tieteemme sanattomaksi, selityksettömäksi, kun – hamps ja humps, suhhh – puu alkoi siirtyä jääkuorensa uumenista jäniksen mieleen. Ja varsin äkkiä hävisi kokonaan jään sisältä; huitplop.

Puu mielessään jänis loikki minne loikki; pesäänsä, kavereiden luona käymään, syömään; jonnekin. Sitten muualle. Mutta puu ilahdutti sitä kaikkialla. Ja outoa oli että jäniksen mielessä se vaihtoi väriä ilta- ja aamuruskon mukaan, aivan kuin se olisi seisonut vielä paikallaan. Ei vielä osannut jänis arvata muruakaan siitä, kuinka paljon puusta sille vielä iloa olisi. Alkukin jo näin ihana!

Jääpuu, jonka sisältä appelsiinipuu oli vaihtanut jäniksen mielen hoteisiin seisoi yhä hangella, ilta- ja aamuruskon valossa: salaperäisen ihana luonnon taideteos ja taidonnäyte.

Sitten kerran, tuosta vaan, se pimahti pienenpieniksi sirkaleiksi, hilpakkeiksi ja hiukkasiksi, ja pyyhältyi navakan tuulen matkaan, leijaili pakkaskimalteisena mikrotimanttien merenä, taikapilvenä auringonvalossa tai pystypylväinä ja striidoina autojen ja katulamppujen valossa, kun niihin eksyi.

Kaula kenossa autoilijat sitä tiirailivat, ihmetys ja ilo naamalla ja mielessä.

Mutta pilveksi pimahtaneen onton jääpuun kasvupaikalle, pienelle aukealle, usko tai älä, jäi jääpuun kylmyys ja appelsiinin ihana, piristävänraikas tuoksu.

Helteisenä kesäpäivänä muuan orava haistoi ja löysi sen - näkymättömän, appelsiinintuoksuisen, aineettoman ja raikkaan puun, jonka runsaiden, näkymättömien oksien alla oli suloisen viileää ähkimähelteenkin keskellä! (Lämpö nousee ylös, kylmä laskee alas, selittivät tiedemiehet, vaikka eivät muuten puusta ja jäästä ja muusta osanneet kovin merkittäviä puhella. Eivät etenkään sen jälkeen kun aineettoman ent. jääpuun varjo ilmestyi paikalle hieman myöhästyneenä, puolentoista viikon perästä, ja tarjosi nyt suojaa myös auringon kirkkaudelta, eikä vain sen kuumuudelta - ja vieläpä heilui kivasti tuulen mukana.)

Helteet jatkuivat ja jatkuivat, ja orava toi kavereitaan näkymättömän raikkauspuun alle viilentelemään.

Ja kun oravasakki oli puissa riekkumassa tai jossain muualla, niin linnut, jänikset ja muu pikkuväki kävi siellä viilentäytymässä myös, ja nauttimassa appelsiinintuoksusta, rupattelemassa. Jne.

Ilmiölle ei löydetty parempaa selitystä kuin se, mikä kerrotaan kuullun jonkin ensin hikeä pyyhkineen, sitten viilentymisestä nauttineen siilin sanomana: ”Tällaista tapahtuu, kun vain ei ole liian tiukkapipoinen.”

Myöhemmin kunta pystytti paikalle kyltin, jossa sama asia sanottiin; varalta useammalla kielellä, sekä vielä sellaisella yliyksinkertaistetulla piirroskuvalla, joita nykyään näkee käyttöohjeissa ja varoituskylteissä.

Tapahtumasarja oli kaikin puolin hyvä, ja  osoittaa meille elämän monipuolisuuden iloja - ja siksi se tuli kerrottua tässä ja nyt.


Kuuntele juttu:

 

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Näkökulmat