Hyppää pääsisältöön

Lastenpsykiatri Janna Rantala: Lahjasta ilahtumisen jalo taito

Lastenpsykiatri Janna Rantala: Lahjasta ilahtumisen jalo taito. Kuva: APattersson, stock.xchng
Kaikissa näissä tilanteissa olisin jälkeenpäin ajatellen voinut toimia toisin.
Käsi ylös: kuka olisi reagoinut kuten tämä äiti? Ikävä todeta, mutta en ainakaan minä.

Kerronpa teille sankaritarinan.

Eräänä myöhäisenä aamuna äiti paisteli kananmunia ja nautti harvinaisesta hiljaisuudesta. Aurinkokin varmaan paistoi. Perheen neljä- ja kuusivuotiaat pojat pelmahtivat keittiöön: "Äiti, tule katsomaa, meillä on sulle yllätys! Se on tosi hieno! Meidän huoneessa!". Hellyys mielessä välkkyen äiti kiiruhti innosta hehkuvien poikien perässä näiden huoneeseen, jonka seinälle pojat olivat piirtäneet jättikokoisen mökkimaiseman. Seinälle. Suoraan. Tusseilla.

Äiti harkitsi sekunnin, ennen kuin puhkesi vuolaisiin kehuihin. Onpa hieno! Onko se meidän oma mökki? Kumpi piirsi laiturin? Ja onko tuossa meidän perhe, isälläkin mökkilippis päässä? Tosi hienot värit!

Tarina päättyy tähän.

Käsi ylös: kuka olisi reagoinut kuten tämä äiti? Ikävä todeta, mutta en ainakaan minä. Käsi ylös: kuka olisi pitänyt puhuttelun siitä, kuinka seinään ei missään nimessä saa piirtää ja jatkanut asian jauhamista, kunnes lapset olisivat olleet häpeän musertamat? Valitettavasti: ainakin minä.

Nyt kaikki tarkan kasvatuksen vanhemmat: jäitä hattuun. En kannata niin kutsuttua vapaata kasvatusta. Mutta kannatan kasvatusta, jossa lasta ei tarpeettomasti häpäistä. En vain valitettavasti pysty siihen yhtä hyvin kuin sankaritarinan äiti.

Olen parahtanut häpeästä, kun kolmevuotias on esitellyt ylpeänä tussilla naamaansa piirtämiä "kissan kuonoa ja viiksiä"( eli järkyttävää tuherrusta). Olen kylmän raivon vallassa pakottanut kaksivuotiaan osallistumaan jälkien puhdistukseen, kun hän on koristellut kaapin oven piirtämällään "kissan hännällä" (eli yhdentekevällä töhryllä). Ja kerran hiillyin, kun viisivuotias oli tehnyt minulle "ilahdutuskortin", johon hän oli liimannut kolikoita (eli ihan oikeaa rahaa).

Kaikissa näissä tilanteissa toistui sama kaava. Lapsi lähestyi minua ylpeänä omasta kyvykkyydestään ja varmana suosiostaan. Ilahtumisen sijaan minä järkytyin tai suutuin. Eli häpäisin lapseni.

Kaikissa näissä tilanteissa olisin jälkeenpäin ajatellen voinut toimia toisin. Naaman sai pestyä ja olisimme voineet puhua siitä, miten jatkossa piirrämme naamaan vain kasvoväreillä. Kissanhäntää olisi voinut ihailla ennen sen poispesemistä ja puhua siitä, miten jatkossa piirrämme ensin paperille ja sitten kiinnitämme paperin kaapin oveen. Ja ilahdutuskortissa olisin menettänyt vain muutaman kymmenen senttiä, jos olisin ottanut vastaan lapseni tarjoaman rakkauden eleen.

Mutta palataan vielä sankarittareemme. Tarinan äiti ei pitänyt itseään lainkaan sankarillisena. Hän vain oli tehnyt nopean analyysin tilanteesta. Vanha seinä, joka kuitenkin maalataan lähivuosina, poikien oma huone, poikien innosta hehkuvat kasvot ja piirustuksen kiistaton hienous puolsivat kaikki taideteoksen oikeutta olla olemassa. Sitä paitsi: se oli jo tehty, eikä sitä saisi tekemättömäksi raivostumalla. Jälkikäteen heillä kyllä sovittiin, että seiniin ei jatkossa piirretä.

Sopimus syntyi helposti, koska siihen ei liittynyt lasten häpäisemistä.

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Näkökulmat