Hyppää pääsisältöön

Lastenpsykiatri Janna Rantala: Tyttöjen värit ja poikien värit

Lastenpsykiatri Janna Rantala: Tyttöjen ja poikien värit. Kuva: Paul Tonner, stock.xchng

Talvisessa leikkipuistossa kuopus yritti kiivetä liukumäen portaita. Taidot olisivat riittäneetkin, mutta toppapuku kiristi polvista niin, ettei jalka noussut. Haalarin niskalapun tarkistus paljasti koon olevan auttamattomasti liian pieni. Missä välissä lapsi näin kasvoi? Viime talvenahan tämä oli ihan sopiva…

Olen oikeastaan joutunut perehtymään lasten vaatehankintoihin vasta kolmannen lapsen synnyttyä. Sitä ennen minut on tältä rasittavalta rättisirkukselta pelastanut suunnaton onni: lapseni ovat syntyneet serkussarjan häntäpäässä. Esikoinen sai säännönmukaisesti mukavan vaatepaketin serkuilta pieniksi jääneitä vaatteita. Mukana oli vuosittain täysin käyttökelpoiset toppahaalarit ja muut talvivarusteet. Niistä suurin osa kelpasi hyvin vielä keskimmäiselle ja nuorimmallekin. Mutta jossain vaiheessa serkut lakkasivat kasvamasta yhtä kiivaasti tai vaatteet ehtivät kulua käytössä puhki.

Siispä alennusmyynteihin. Kuopuksen lisäksi oikeastaan keskimmäinenkin tarvitsi uuden talvipuvun ja esikoinen kypärämyssyn. Tässähän kaikki ostokset hoituisivat näppärästi samalla!

Lastenvaatekaupassa ystävällinen myyjä tarjoutui auttamaan. Kerroin etsiväni 92- senttistä talvihaalaria. Myyjä tarkensi toiveitani: ”Tytölle vai pojalle?”

Oliko haalareissa jotain teknisiä eroja sukupuolen mukaan?
Kysymys yllätti minut. Hetken ajattelin olevani vielä enemmän pihalla lasten talvivaatetuksesta kuin olin luullutkaan. Oliko haalareissa jotain teknisiä eroja sukupuolen mukaan? Ehkä haarovälin tukevampi pehmustus pojille? Erityinen haarakiila tytöille?

Etukäteen olin ajatellut valitsevani talvihaalarin hinnan ja käyttöominaisuuksien mukaan: kankaan kestävyys, päälle pukemisen helppous, turvallisuus… Nyt ymmärsin tärkeimmän kriteerin olevankin haalarin kuosin väritys.

Jokin haalarien värimaailmassa sai minut surulliseksi. Suru vain paheni kun siirryin lasten sisävaatteita myyville osastoille. Vastasyntyneille myytiin sukupuolineutraaleja asuja, mutta yksivuotiaasta alkaen linjat erkanivat: tytöille söpöilevää kimaltavaa pinkkiä, pojille tummansävyisiä moottoripyöräprinttejä. Tyttöjen osaston paidoissa oli kyllä Aristokattien Marie-kissan kuva, mutta Toulousea ei löytynyt kummaltakaan osastolta.

Pauhasin asiasta myöhemmin ystävälleni. Hän oli havahtunut tähän höpsöyteen jo esikoisensa vauva-aikana. Hänen siniseen haalariin ja ruskeaan pipoon puettua vauvaansa kutsuttiin leikkipuistossa poikkeuksetta pojaksi.  Jos ystäväni vaihtoi vauvansa pipon pinkiksi, vauvaa kutsuttiin tytöksi.

Miksi ihmisenä olo ei ole itsessään riittävä määre?
Miksi vauvan - tai isommankaan lapsen - sukupuolen tulee olla ulkopuolisille tunnistettavissa? Miksi emme leikkipuistoissa puhu vain ”vauvoista” tai ”lapsista”, kun puhuttelemme meille tuntemattomia pieniä ihmisiä? Miksi ihmisenä olo ei ole itsessään riittävä määre?

Ostin lopulta kahdet talvihaalarit. Tänä talvena kolme lastani kulkee värikkäänä letkana: punainen toppapuku, violetti toppapuku, musta toppapuku.

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Vanhemmuus