Hyppää pääsisältöön

Kahden asteen kiista – Ilmastonsuojelun loppu

Aikaisemmin väiteltiin siitä, onko kasvihuoneteoria totta vai tarua. Siinä debatissa pahiksia olivat ilmastoskeptikot. Nyt puolestaan tapellaan siitä, onko niin sanotun vaarallisen ilmastonmuutoksen 2 asteen rajan ylittyminen jo vääjäämätöntä vai ei. Tässä uudessa kädenväännössä pahiksen rooliin ovat päässeet ilmastoalarmistit, jotka ovat jo pitkään toitottaneet tilanteen olevan pahempi kuin yleisesti ymmärretään ja jotka nyt ovat pitkälti menettäneet toivonsa ilmastokatastrofin välttämisen suhteen. Virallinen ilmastonsuojelun mantra taas kuuluu edelleen, että eteenpäin mennään ja toivoa on.

Kuu siintää Maan ilmakehän läpi. Kuva: NASA.


Ilmastokriisi ilmastotoimintapäivillä – Toivo uhattuna

Itse törmäsin hätkähdyttävällä tavalla tähän uuteen vastakkainasetteluun viime vuoden lopulla, kun kävin pitämässä avauspuheenvuoron ympäristöjärjestöjen yhteisillä Ilmastotoimintapäivillä. Pian tapahtuman Facebook-sivulle tuli paljon puhuvaa palautetta paikalla olleelta ilmastoaktivistilta, nimimerkiltä Teemu Kilpikonna: ”Bummer meininki. … ’Ilmastotoimintapäivien’ avaus ei tulisi olla murskata kaikkien osanottajien unelmat... Jeah?”

Selvyyden vuoksi: olen siis ilmastoalarmisti. Esityksessäni siteerasin muun muassa ympäristötieteilijä George Monbiot’a, joka keväällä 2009 kirjoitti Guardian-lehdessä näin: ”Peli on ohi. Vuodet, joiden aikana maapallon yli kahden asteen lämpeneminen olisi voitu estää, ovat menneet, mahdollisuudet tuhlattu kieltämiseen ja viivyttelyyn. … Nykyisillä kehitysurilla olemme onnekkaita, jos selviämme neljällä asteella. Ilmastonmuutoksen torjunta on epäonnistunut. Nyt meidän on sopeuduttava siihen, mitä luonnolla on meille varastossa. Jos pystymme.” Olin jo tuolloin Monbiot’n kanssa samaa mieltä, ja olen yhä.

Puheenvuorostani ja sen sävyistä kehkeytyi Ilmastotoimintapäivien Facebook-sivuilla viisi päivää vellonut väittely. Muutamat ymmärsivät kantani, mutta enimmäkseen olin kuulemma edesvastuuton, kun väitin moisia. Aina pitäisi lopuksi antaa kuulijoille toivoa, minua opastettiin. Yritin kysellä, että entäs kuinka sitten toimitaan, jos (ja kun) tiede osoittaa toivon todella jo menneen. En saanut vastausta.

Yksi tiukimmista kriitikoistani oli ympäristöjärjestöjen yhteisen ”Polttava Kysymys” -ilmastolakikampanjan koordinaattori Meri Pukarinen. Hän oli kannassaan järkkymätön: ”Toivoisin hartaasti ilmastoviestintään ratkaisukeskeistä otetta. Jos esittää ongelman, ratkaisun pitää tulla seuraavassa virkkeessä.” Pukarinen antoi myös konkreettisen toimintamallin: ”Tyyliin: Nykymenolla mennään ilmastokatastrofin polulle. Tämän voi välttää yhteiskunnallisella vaikuttamisella ja armottoman poliittisen paineen generoimisen kautta.”

Mutta entä jos tiede sanoo, että meni jo. Tämä ei kerta kaikkiaan näytä olevan ilmastoaktivisteille mahdollinen todellisuus.

Olin pettynyt. Kuvittelin, ettei viestini sentään valistuneiden ihmisten ilmastotoimintapäivillä mikään varsinainen uutinen olisi.


Halleluja ja aamen! – Toivon messias ilmestyy

Olin jo onnellisesti unohtanut koko asian, kun viikko väittelyn laannuttua, 11. joulukuuta, yllättäen kajahti. Ilmastolakikampanjoija Pukarinen palasi omassa Facebook-päivityksessään asiaan: ”Halleluja ja aamen! Jos luulit, että peli on menetetty ilmastonmuutoksen suhteen ja nyt on hyvä keskittyä levittämään tappiomielialaa ja kauhukuvia, lue tämä hyvä tiivistys.”

Pukarinen viittasi vihreiden kansanedustaja Oras Tynkkysen blogijuttuun: ”Onko ilmastolla enää toivoa?”.

Tynkkynen oli tekstissään alla päin Dohassa juuri päättyneen, taas yhdeksi uudeksi pettymykseksi osoittautuneen kansainvälisen ilmastokokouksen jäljiltä, mutta periksi hän ei halunnut antaa. ”Muutama arvostamani vaikuttaja onkin päätynyt johtopäätökseen, jonka mukaan lämpenemistä ei enää voida rajoittaa alle riskirajana pidetyn kahden asteen. Nyt heidän mukaansa pitää alkaa miettiä, miten vääjäämättä edessä olevaan ilmastokatastrofiin voidaan varautua,” hän kirjoitti ja jatkoi tiukasti: ”Ajatuksessa on kaksi ongelmaa. Ensinnäkään se ei pidä paikkaansa. Toiseksi vaikka pitäisi, johtopäätös olisi silti väärä.”

Perustelut omalle toivon sanomalleen Tynkkynen löysi tutkimuksista, joissa on perehdytty päästöskenaarioista niihin optimistisimpiin: ”Kahden asteen lämpenemisen edellyttämiä päästöpolkuja on tutkittu viime vuosina perusteellisesti. … Kaikissa johtopäätös on yhtenevä: parhaan nykytiedon valossa lämpeneminen on yhä mahdollista rajoittaa alle kahden asteen.”

Otin Tynkkysen sanoman vastaan ristiriitaisin tuntemuksin. Yhtäältä pelkäsin, että jotain näissä selvityksissä on kuitenkin laiminlyöty, mutta toisaalta aloin hiljaa toivoa, että olisi tosiaan saatu selville jotain uutta, jonka myötä toivo yhä eläisi.

Tynkkysen mainitsemat lähteet ainakin olivat vakuuttavat: hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC, Kansainvälinen energiajärjestö IEA ja YK:n ympäristöohjelma UNEP. Pitäisi siis tutustua näihin tutkimuksiin, kunhan vain ennättäisin …

… Vihdoin jokunen päivä sitten, kun satuin viettämään hiljaista iltaa kotona, tartuin toimeen. Järkytyin. Vatsanpohjasta kouri. Kuten niin monesti ilmastoasioita penkoessa käy, mitä pidemmälle asiaa selvitin, sitä hullummalta tilanne alkoi näyttää.


Kaksi astetta – ali vai yli?

Tynkkysen lähteistä ensimmäinen ja arvovaltaisin oli IPCC:n neljäs arviointiraportti AR4 vuodelta 2007.

Suoraan sanottuna, en ymmärrä onko Tynkkynen – tai kukaan muukaan 2 asteen lämpenemisen rajoissa pysymiseen vannova poliitikko – ikinä oikeasti syventynyt kyseiseen kolmiosaiseen, yhteensä 2857-sivuiseen jättiraporttiin. (Itse olin aikaisemmin kunnolla perehtynyt ”vain” sen ensimmäiseen, ilmastotieteeseen keskittyneeseen osaan (WGI, 1007 sivua).) Niin tai näin, raportin ilmastonmuutoksen hilllitsemistä käsittelevästä osasta (WGIII, 863 sivua) käy erinomaisen selväksi 2 asteen tavoitteen, ei saavutettavuus, vaan mahdottomuus.

IPCC:n tarkastelussa toki todetaan, että jos käytetään niin sanottua parasta arviota maapallon ilmastoherkkyydestä, eli siitä kuinka paljon hiilidioksidi maapalloa lämmittää, ”kaikkein tiukimmat skenaariot voisivat rajoittaa maapallon keskilämpötilan nousun 2,0–2,4 asteeseen”. Tällä kohdin kaikki vaikuttaa vielä lupaavalta, vaikka tietysti, jos tarkkoja ollaan, nämä tiukimmatkin skenaariot siis tahtovat päätyä hiukan 2 asteen yli. Vähän, mutta kuitenkin. Ja tästä Tynkkysen yltiöpäisen toiveikkuuden alamäki vasta alkaa.

IPCC:n raportin tiukimmat eli ”luokan 1” skenaariot – joita on kuusi kappaletta kaikkiaan 177 tarkastellusta päästövähennysskenaariosta – ovat varsinaisia toiveiden tynnyreitä. Ne esimerkiksi edellyttävät, että koko maailman päästöt alkavat vähetä viimeistään vuonna 2015 – eli kahden vuoden päästä. Ei onnistu. Ei millään. Valitan.

Toinen luokan 1 skenaarioiden toteutumisen edellytys on, että hiilidioksidin talteenoton tekniikat saadaan toimiviksi ja kustannustehokkaiksi ja hiiltä aletaan varastoida massiivisia määriä maaperään. Tähänkään en oikein jaksa uskoa. Hiilidioksidin talteenottoteknologiat ovat nykyisellään erittäin energiaintensiivisiä ja koko projektin mittakaava on mielipuolinen; hiiidioksidia syntyy aina useita kertoja käytettyä polttoainetta enemmän, koska poltettaessa hiileen yhtyy happea.

Kaikkein kummallisin piirre IPCC:n luokan 1 skenaarioissa on kuitenkin se, että niihin aluksi kuuluu sekä tavoitellun hiilidioksidipitoisuuden että lämpötilan merkittävä ylittyminen – niin oudolta kuin se kuulostaakin. Skenaarioissa nimittäin lasketaan sen varaan, että sitten lämpimämmässä ja hiilidioksidipitoisemmassa maailmassa metsät kasvavat hyvin ja alkavat imeä ylimääräistä hiiltä pois ilmasta, minkä ansiosta lämpötilan niin sanottu ylilyönti sitten riittävän nopeasti myös tasoittuu. Tosiasiassa nämä tiukimmatkin skenaariot siis myöntävät, että 2 asteen – ja itse asiassa aina 2,4 asteen – alapuolella pysytteleminen on de facto mahdotonta.


Ilmastosysteemi unohtuu

Ajatus väliaikaisten ylilyöntien sallimisesta ja hiilinieluihin luottamisesta 2 asteen tavoitteen saavuttamiseksi on – anteeksi vain – pähkähullu, sillä toisaalta tiedetään, että maapallon lämmetessä metsät ja maaperä todennäköisesti muuttuvat päinvastoin hiilen lähteeksi. IPCC toteaakin: ”hiilenkierron takaisinkytkennät voimistavat lämpenemistä ja ne puuttuvat useimmista [ja varsinkin optisimmista!] tutkimuksista, jotka täten aliarvioivat tavoitteena olevien lämpötilojen ylittymisen riskiä”.

Lisäksi pitää vielä muistaa se, että koko tarkastelusta puuttuu, paitsi mainittu maaekosysteemien hiilenkierto, myös monia muita maapallon lämpenemistä kiihdyttäviä niin sanottuja positiivisia takaisinkytkentöjä. IPCC esimerkiksi itse huomauttaa tarkastelun sivuuttavan ikiroudasta, soista ja merenpohjan hydraateista vapautuvan metaanin lämmittävän vaikutuksen, mikä ei ole ihan pikkujuttu.

Kaiken kukkuraksi osa niistäkin takaisinkytkennöistä, jotka tarkastelun pohjana oleviin ilmastomalleihin sisältyvät, tunnetaan nykyään aliarvioiksi. Esimerkiksi Jäämeren pysyvä merijää sulaa huomattavasti malliennusteita nopeammin, mikä vähentää maapallon heijastavuutta ja voimistaa lämpenemistä entisestään.

Ylilyöntien varaan laskeminen on valtavaa riskipeliä. Jos lämpötilan annetaan ensin nousta vaikka 2,5 asteeseen, kukaan ei tiedä, miten ilmastosysteemi ehtii siihen reagoida ennen toivottua viilenemistä.

Ottaen huomioon kaiken edellä kuvatun, kuinka ihmeessä Tynkkynen voi väittää, että kaikissa hänen mainitsemissaan tutkimuksissa ”johtopäätös on yhtenevä: parhaan nykytiedon valossa lämpeneminen on yhä mahdollista rajoittaa alle kahden asteen”?

No, IPCC:n raportista on sentään jo aikaa. Ehkä IEA:n ja UNEP:n uudemmat selvitykset antavat toiveikkuudelle paremman selkänojan?


Hurjia todennäköisyyksiä toivolle

Oras Tynkkysen toinen lähde oli Kansainvälisen energiajärjestö IEA:n raportti ”World Energy Outlook 2012”. Siinä esitellään neljä erilaista energiaskenaariota, joista yksi, nimeltään ”Skenaario 450”, tutkii keinoja, joilla 2 asteen tavoitteessa voitaisiin pysyä arviolta ”50 prosentin todennäköisyydellä”.

Skenaario 450:n ilmastotieteellinen tausta kuitataan tässä 690-sivuisessa raportissa oikeastaan yhdellä lauseella: ”ilmastoasiantuntijoiden mukaan 2 asteen tavoitteen saavuttamiseksi kasvihuonekaasujen pitoisuus ilmakehässä on pitkällä aikavälillä rajoitettava noin 450 miljoonasosaan”. Tämä sopivasti pyöristetty ja kaikki hankalat kysymykset sivuuttava väittämä on sinänsä linjassa IPCC:n yhteenvedon kanssa.

IEA:n pumaskassa ei itsessään ollutkaan mitään suurempaa uutta, mutta sitten, kun perehdyin myös sen lähdeviitteiden kautta löytyneisiin lukuisiin uusiin, muun muassa Malte Meinshausenin, Joeri Rogeljin, Ottmar Edenhoferin ja Detlef van Vuurenin vetämien työryhmien tutkimuksiin, yhtäkkiä alkoi paljastui suuri joukko skenaarioita, jotka – toden totta – vaikuttivat lupaavan, että 2 asteen tavoitteessa voidaan pysyä. Rogelji raportoi peräti skenaarioista, joiden mukaan onnistuminen on ”erittäin todennäköistä” (yli 90 % todennäköisyys). Jotkut jopa pitävät ”todennäköisenä” lämpenemisen rajoittamista 1,5 asteeseen!

Äimistelin tutkimuksia aikani ja päädyin pitkään kirjeenvaihtoon Joeri Rogeljin kanssa, kunnes todellisuus päästövähennysskenaarioiden ja todennäköisyyslaskelmien takana alkoi hahmottua.

Yksinkertainen selitys uusien, toiveikkailta vaikuttavien skenaarioiden vyöryyn on se, että aikaisemmin valtaosa tutkimuksista keskittyi varsin korkeisiin hiilidioksidipitoisuuksiin, joiden kuitenkin tiedettiin johtavan ilmastokatastrofiin. On siis pitänyt tiukentaa tavoitetta. Siksi nykytutkimus kohdistuu voimakkaammin matalien pitoisuuksien skenaarioihin; siihen, miten 2 asteen tavoitteessa voitaisiin pysyä. Tätä skenaariotyötä on puolestaan tehty erilaisilla, yksinkertaisiin ilmastomalleihin yhdistyvillä yhteiskunnallis-teknis-taloudellisilla malleilla, jotka kertovat miten vaikkapa energiantuotanto muuttuisi, miten päästöt missäkin vaiheessa eläisivät ja paljonko kaikki maksaisi.

Nämä mallit eivät kuitenkaan toimi niin, että niihin syötettäisiin tietoa siitä, miten maailma parhaan tiedon valossa näyttäisi toimivan ja sitten katsottaisiin mitä tapahtuu. Tavallaan päinvastoin, niihin syötetään se lopputulos, joka halutaan eli esimerkiksi, että ilmakehän kasvihuonekaasujen pitoisuuden on vuosisadan loppuun mennessä oltava 450 miljoonasosaa jolloin lämpeneminen jäisi 2 asteeseen. Sitten katsotaan, mitä tämä vaatisi teknologialta ja yhteiskunnalta ja miten päästöt vuosikymmenten varrella vaihtelisivat.

Toisin sanoen mainitut ”todennäköisyydet” pysyä 2 asteessa eivät ole mitään tosielämän todennäköisyyksiä, vaan lukuja, jotka kertovat ainoastaan kyseiselle skenaariolle annetun tavoitetason. Mitä pienempi kasvihuonekaasupitoisuus skenaariolta on vaadittu, sitä suurempi on sen todennäköisyys pysyä 2 asteessa.


Yhtä hurjia oletuksia maailmasta

Entä mitä IEA:n raportin kautta löytämäni uuden polven skenaariot sitten kertovat? Mitä 2 asteen tavoitteessa pysyminen niiden mukaan edellyttäisi?

Jo skenaarioiden lähtökohdat ovat melkoisen toiveikkaita. Skenaarioita laskevat mallit tyypillisesti olettavat, että kaikki maailman valtiot toteuttavat saumattomasti yhteistä ilmastopolitiikkaa, että maailman talous kasvaa tasaisesti, ilman minkäänlaisia talouskriisejä, ja että teknologian kehitys on nopeaa ja innovaatiot leviävät vapaasti kaikkien käyttöön. Skenaariot onkin viritetty täyteen uudenlaisia biopolttoaineita, huipputehokasta aurinko- ja vetyteknologiaa, sekä niin vety- kuin sähköautojakin. Lisäksi ydinvoiman käyttö tyypillisesti noin kymmenkertaistuu nykyisestä. Mikään yllätys ei ole se Ottmar Edenhoferin lisähuomautus, että ”yksikään malleista ei ota huomioon ilmastonmuutoksesta aiheutuvia tuhoja”.

Näin optimistisista lähtökohdista huolimatta skenaarioiden johtopäätös on karu. Kuten Detlef van Vuuren toteaa: ”alimmille stabilointitasoille pääsemiseksi ylilyöntiskenaariot ovat ainoita ajateltavissa olevia”. Uudet skenaariot laskevat vielä aiempaakin enemmän hiilinielujen ja hiilidioksidin talteenoton ja geologisen varastoinnin varaan.

Kaikelle tälle kuvaavaa on se, kuinka omassa laajassa 24 skenaarion tutkimuksessaan Edenhofer joutui toteamaan, että osa heidän käyttämistään kuudesta mallista ei päässyt tavoiteltuun lopputulokseen ilman että niille määriteltyjä hiilinieluja kasvatettiin. Tämän ”kepulikonstin” avulla kuitenkin sitten saatiin skenaariot, joiden pitoisuudet olivat tavoitellun matalat ja siten niiden todennäköisyys välttää 2 asteen lämpeneminen oli – määritelmän mukaisesti – ”erittäin todennäköinen”.

Niinpä kun Tynkkynen blogissaan väittää, että vaadittavat ”päästövähennykset voi toteuttaa jo käytössä olevalla teknologialla ja kohtuullisin kustannuksin”, hän ei ilmeisestikään tiedä, mistä kirjoittaa. Jo pelkästään ”hiilidioksidin talteenoton ja varastoinnin teknologian kehitysvauhti näyttäytyy yhä erittäin epävarmana”, toteaa IEA:kin.

Huomionarvoisinta lukemista IEA:n opuksessa ovat lopulta pienellä präntillä sivujen alamarginaaleista löytyvät reunahuomautukset, jotka kertovat, että lämpötilan tai hiilidioksidipitoisuuden ”pitkän aikavälin stabilointitason ylilyönnistä aiheutuvia peruuttamattomia vaikutuksia ilmastolle ei ole otettu huomioon” ja että käytetyt ilmastoherkkyydet ”eivät pidä sisällään ilmastollisia takaisinkytkentöjä, jotka voivat johtaa korkeampiin lämpötiloihin”.

Ei siis löytynyt ilmastolle uskottavaa pelastusta täältäkään.


Yhä uusia yhteenvetoja vinksahtaneesta tieteestä

Entä sitten Tynkkysen kolmas lähde, YK:n ympäristöohjelma UNEP:n tuore selvitys ”The Emissions Gap Report 2012”?

Siinä tyydytään simppelisti toteamaan, että ”keskimääräiset päästötasot, joilla ’todennäköisesti’ voitaisiin pysyä alle 2 asteen, eivät ole muuttuneet sitten vuoden 2010 raportin”. Niinpä kaivan esiin UNEP:n alkuperäisen pumaskan ”The Emissions Gap Report 2010”. Siinä selvitetään sopivasti myös UNEP:n tekemän tarkastelun tieteelliset perusteet. Ne pohjaavat pitkälti IPCC:n havaintoihin.

Ei lopulta ole mikään yllätys, että myös UNEP:n arvioimissa päästövähennystarkasteluissa keskeisessä roolissa ovat negatiiviset päästöt – eli se, että muutaman kymmenen vuoden kuluttua meidän pitäisi voida pumpata enemmän hiilidioksidia maaperään kuin mitä tuprutamme ilmakehään. Tästä sentään saman tien varoitetaan, että ”mikäli suuren mittakaavan negatiiviset päästöt eivät ole mahdollisia, silloin keinomme tavoitteiden saavuttamiseen heikkenevät huomattavasti”.

Kaiken kaikkiaan hehkutus siitä, että ”kahden asteen lämpenemisen edellyttämiä päästöpolkuja on tutkittu viime vuosina perusteellisesti”, ei siis tarkoita sitä, että saadut skenaariot olisivat nyt jotenkin aikaisempia parempia ja uskottavampia. Niitä vain on paljon. Kaiken kaikkiaan ilmastotieteelle onkin päästövähennystarkastelujen myötä vaivihkaa syntynyt kummallinen alalaji, joka tutkii maailmalle yhä uusia mahdollisia toimenpideohjelmia pahasti vajavaisista ja suorastaan vinksallaan olevista lähtökohdista.

Toiveikkuuden herättämisen sijaan näiden raporttien viesti on pikemminkin lohduton. ”Aika on loppumassa kesken”, kirjoittaa UNEP:kin.


Ilmastonsuojelun loppu

Jos olin viikko sitten ilmastoalarmisti, niin nyt, tämän selvityksen tehtyäni, olen sitä entistä enemmän.

Lähtökohtaisesti suomalaisista poliitikoista parhaiten ilmastoasioista perillä olevaksi arvioisin – ilman mitään henkilöön tai puolueeseen kohdistuvia sympatioita – juuri Oras Tynkkysen. Hän on sentään seurannut ilmastokysymystä aktiivisesti parikymmentä vuotta ja toimi vuosina 2007–2011 valtioneuvoston ilmastopoliittisena asiantuntijana. Mutta jos hän on tätä nykyä näin pihalla ilmastonmuutoksen hillinnän todellisuudesta, kuinka kateissa ovat muut poliitikkomme ja päättäjämme?

2 asteen tavoitteen nimiin vannomisesta on tullut pelkkää poliittista jargonia, jota kuulee yhtä lailla sinisiltä, punaisilta kuin vihreiltäkin. Tyhjää puhetta vailla sisältöä.

Kun Tynkkynen kirjoittaa, ettei 2 asteen tavoitteessa pysymisessä ole kyse ”mistään vetten päällä kävelemisestä”, hän on väärässä. Juuri ja vain siitä on kyse.

Eikä enää kuulu kriittistä järjen ääntä ympäristöjärjestöistäkään. Niissä vain huudetaan hallelujaa ja aamenta. Ilmastonsuojelijoista on tullut ilmastohyssyttelijöitä.

Toivoa ei ole. Jonkinasteinen ilmastokatastrofi on takuuvarma. Enkä aio seuraavassa virkkeessä esittää keinoa ongelman ratkaisuksi.

Sen kuitenkin sanon, että jos todellisuus nähtäisiin silmästä silmään, lakattaisin ainakin tekemästä niitä pahimpia virheitä, kuten rakentamasta pilvenpiirtäjiä ja tornitaloja.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Tiede

  • GMO karkasi laboratoriosta - oranssien petunioiden joukkotuho alkoi Suomesta

    Muuntogeenisiä kasveja kasvoi Helsingin ytimessä vuosia.

    Monet kokevat geenimuunnellut (GM) kasvit pelottavina. Pahimmissa painajaisissa laboratoriosta karkaa GMO, joka aiheuttaa jotain hallitsematonta ja ennalta-arvaamatonta! Mitä jos kertoisin, että laboratorioista on oikeasti karannut GM-kasveja? Mitä jos kertoisin, että niitä kasvoi Helsingin ytimessä vuosien ajan?