Hyppää pääsisältöön

Mieskuorot maalaavat laulullaan kuvia luonnosta

Luonto on aina innoittanut säveltäjiä ja runoilijoita, niinpä luontokuvat kuuluvat mieskuorojen lauluissakin.

Tietolaatikko

Keski-Euroopassa 1800-luvulla virinneellä mieskuoroharrastuksella on ollut suuri merkitys mieskuorolaulun kehittymiselle ja leviämiselle. Käyttövoimana oli kansallisuusaate, johon liittyi niin isänmaallista paatosta kuin luonnon ihailuakin. Kuoroharrastusta syvennettiin erityisesti Liedertafeleiksi kutsutuissa lauluseuroissa. Niiden järjestämissä veljesilloissa laulamisen ohella nautittiin myös runoudesta ja pöydän antimista. Mieskuorolaulun arvostusta lisäsi sellaisten kuuluisien säveltäjien kuin Weberin, Mendelssohnin ja Schubertin kiinnostus säveltää miesäänille.

Monen toimen miehenä Emil Genetz työskenteli 1880-luvulla saksan-, ranskan- ja venäjänkielen opettajana Hämeenlinnan normaalilyseossa. Oppilaitos oli tuolloin suomalaisuussaatteen tärkeitä tyyssijoja ja sen oppeja imi itseensä nuoruusiässä oleva Jean Sibelius. Genetzin ja Sibeliuksen tiet kohtasivat uudelleen 1894, jolloin he osallistuivat Ylioppilaskunnan Laulajien julistamaan sävellyskilpailuun. Paljon kiistelyä herättänyt lopputulos oli, että kisan voitti Genetz iskevää isänmaallista tyyliä edustaneella laululla Hakkapeliitat. Toisen palkinnon sai Sibelius Rakastava-sarjallaan, josta tuli pian kuorokonserttien vakio-ohjelmistoa.

P.J. Hannikaisen merkitystä suomalaiselle kuoroelämälle voi tuskin yliarvioida. Säveltäjänä hän keskittyi kuorolauluihin ja lastenlauluihin rikastuttaen sadoilla lauluillaan tuolloin vielä varsin niukkaa suomenkielistä kuorolauluaineistoa. Oma lukunsa on hänen kolme vuosikymmentä kestänyt työnsä Jyväskylän seminaarin musiikinlehtorina. Tuona aikana hän koulutti toiselle tuhannelle nousevan määrän musiikkiin ja erityisesti kuorotoimintaan perehtyneitä kansakoulunopettajia, joista monet kehittyivät hyviksi kuorolaulajiksi ja kuoronjohtajiksi vieden tietotaitojaan vuorostaan omille oppilailleen kaikkialle Suomeen. Arvatenkin heidän mukanaan levisivät laajaan käyttöön myös entisen opettajan laulusävellykset niin, että niistä tuli koko kansan rakastamaa musiikkia.

Armas Järnefeltin ura kansainvälisenä kapellimestarina vei aikaa ja voimia hänen työstään säveltäjänä. Suurimman osan suhteellisen suppeasta tuotannostaan hän sävelsi nuoruudessaan vuosisadanvaihteen molemmin puolin. Hänen monien laadukkaiden orkesteriteostensa joukosta löytyvät sellaiset kestosuosikit kuten Preludi ja Berceuse. Järnefeltin sävellystyötä kahlitsi ajan mittaan hänen ankara itsekritiikkinsä, varsinkin kun sukulaispiiriin kuului Sibeliuksen kaltainen säveltäjänero. Järnefelt totesikin: ”Sibeliuksen sävellyksiin tutustuttuani en itse viitsinyt enää paljon säveltääkään, muuta kuin noita lauluja, joita laulajat tarvitsevat.” Jos Järnefeltin orkesteriteoksissa on vahvasti tuntuvilla hänen Wagner-ihailunsa, hänen kuorolaulunsa edustavat kansallisromantiikkaa puhtaimmillaan.

Kukaan muu suomalainen säveltäjä ei ole Yrjö Kilpisen tavoin omistautunut laulumusiikille. Yli 700 yksinlaulun säveltäminen kolmella eri kielellä on todella harvinainen saavutus kautta aikojen. 1930-luvulla Kilpinen nautti myös kansainvälistä arvostusta ja etenkin saksankielisissä maissa, mutta sen jälkeen suosio on laskenut huomattavasti. Sama ilmiö on havaittavissa myös Suomessa, vaikka eräät Kilpisen laulut ovatkin säilyttäneet vankan suosionsa meidän päiviimme saakka.

Aarre Merikanto sävelsi 1920-luvulla Suomen oloissa niin radikaaleja ja moderneja teoksia, etteivät aikalaiset niitä ymmärtäneet. Katkeroitunut säveltäjä tuhosi partituureja tai jätti ne kirjoituspöydän laatikkoon. Kuvaava esimerkki on vuonna 1925 Katri Valan runoon mieskuorolle sävelletyn Viimeiselle-laulun luonnoskirjaan tehty merkintä: ”Mahdoton esitettäväksi. Mutta olkoon näytteenä senaikaisesta luuloistani mitä mieskuoroon tulee.” Myöhemmissä teoksissa Merikannon sävelkieli muuttui sovinnaisemmaksi, jolloin niin yleisö kuin kriitikotkin löysivät hänet. Samalla esittäjille asetetut vaatimukset lientyivät.

Teksti: Veikko Ylikojola

Leevi Madetoja: Valkeat kaupungit (Kauppakorkeakoulun Ylioppilaskunnan Laulajat / Matti Apajalahti, 2010)

Oulussa syntyneiden säveltäjä Leevi Madetojan ja runoilija V.A. Koskenniemen luomistyön tulokset ovat kohdanneet onnekkaasti useissa kuoro- ja yksinlauluissa. Varhaisimpia niistä on mieskuorolaulu Valkeat kaupungit. Teos kuultiin ensimmäisen kerran Ylioppilaskunnan Laulajien kevätkonsertissa 1909, jolloin Madetoja teki debyyttinsä kuorosäveltäjänä. Lehtiarvosteluissa kiitettiin uutta laulua ja todettiin sen osoittavan ”runollista luomisvoimaa ja tunnelmaan syventymiskykyä”. Toinen arvostelija kirjoitti laulusta: ”Se on arvokkaaseen, polyfooniseen tyyliin kirjoitettu sävellys, jossa runon kaihomielinen pohjatunnelma vallitse ja on kauniisti ja sattuvasti ilmaistu”. Yllättävä piirre tässä synkän paatoksellisessa laulussa on vain 22-vuotiaan Madetojan ja häntä kaksi vuotta vanhemman Koskenniemen elämäntuska, joka yllyttää kysymään ”missä, missä on mun nuoruutein?” Tällä laululla ja samaan opusnumeroon 8 sisältyvillä kahdeksalla muulla mieskuorolaululla Madetoja astui suomalaisten kuorosäveltäjien eturiviin.

Toivo Kuula: Virta venhettä vie (Ylioppilaskunnan laulajat / Ensti Pohjola, 1968)

Vuonna 1906 valmistunut Virta venhettä vie -laulu oli säveltäjäntiensä alkutaipaleella olevan Toivo Kuulan siihen asti kunnianhimoisin kuorosävellys, vaativuudessaan ja laajuudessaan aivan muuta kuin ajan tavanomainen kuoromusiikki. Kuula tarjosi sitä YL:lle 50 markan maksua vastaan, mutta tarjous hylättiin. Tarvittiin Heikki Klemetin asiantuntemus, ennen kuin laulu saatiin esitetyksi. Näin Kuula kirjoitti: ”Saman käsikirjoituksen, johon en ole nuottiakaan lisännyt, ottanut pois tai korjannut, vein Klemetille ja sanoin, ettei tästä laulusta ole ennen huolittu, vaan koska se minulle kelpaa vieläkin, niin vaadin siitä 100 mk, joka minulle myös kohta työnnettiin. Nyt se teki sellaisen efektin. Vaan kyllä minä sen nyt olisin vieläkin paremmin kirjoittanut, kirjoittanut aivan toisella tavalla.” Suomalaisen mieskuorokirjallisuuden helmiin lukeutuvan Virta venhettä vie -laulun Kuula sävelsi suosikkirunoilijansa Eino Leinon suuria elämänkysymyksiä pohtivaan tekstiin. Laulun merkityksestä ja arvostuksesta kertoo, että Suomen Laulu ja Laulu-Miehet esittivät sen Siell´ on kauan jo kukkineet omenapuut –laulun kanssa Toivo Kuulan hautaustilaisuudessa Helsingissä 28. toukokuuta 1918.

Eduard Hermes: Metsämiehen juomalaulu (Ylioppilaskunnan laulajat / Heikki Peltola, 1972)

Keski-Euroopan kuoromailla suuri määrä mieskuorokirjallisuutta syntyi myös vähemmän tunnettujen ja nyttemmin lähes kokonaan unohdettujen säveltäjien nuottikynästä. Yksi heistä oli Eduard Hermes. Hän oli ammatiltaan kauppias, jonka sävellyksistä on jäänyt elämään suomalaisten mieskuorojen ahkerasti laulama Metsämiehen juomalaulu. Tässä reipashenkisessä ja elämäniloisessa laulussa matkataan metsäisen luonnon halki, kunnes on aika sammuttaa jano juomia nauttimalla.

Emil Genetz: Metsänhartaus (Radiokvartetti / R.R. Ryynänen, 1938)

P. J. Hannikaisen runoon sävelletty Metsänhartaus on kieltenopettajan ja säveltäjän Emil Genetzin 1880-luvun loppuvuosien tuotantoa. Kuten nimikin sanoo, laulu on harrassävyinen luontokuvaus metsän vihreyden keskellä.

P.J. Hannikainen: Kevätsointuja (Ylioppilaskunnan laulajat / Heikki Peltola, 1979)

P. J. Hannikaisen merkitystä suomalaiselle kuoroelämälle voi tuskin yliarvioida. Yksi monista Hannikaisen ikivihreistä lauluista on Kevätsointuja vuodelta 1899. Keväistä iloa säteilevä ja riemukas laulu on aikojen kuluessa juhlistanut ainutkertaisella tavalla suomalaisten vapunviettoa.

Armas Järnefelt: Sirkka (Ylioppilaskunnan laulajat / Heikki Peltola, 1979)

Kuorotyypeistä mieskuoro oli läheisin säveltäjä Armas Järnefeltille. Sille kirjoitetuissa lauluissa on melodisen keksinnän ohella harmonista viehätystä ja hyvää kuorosointia. Itse hän korosti sävellystyylinsä lyyrisyyttä, jota hän piti nimenomaan suomalaisena piirteenä. Järnefeltillä oli myös taito kirjoittaa keveän humoristisia lauluja, joista yksi hauskimpia on huolettomasta heinäsirkasta ja ahkerasta muurahaisesta kertova Sirkka-niminen laulu.

Yrjö Kilpinen: Laululle (Mieskuoro Sirkat / Einari Kropsu, soolo Aulis Tuimala, 1973)

Yrjö Kilpisen säveltämään 12 laulun kokoelmaan Tunturilauluja vuodelta 1926 on runot on kirjoittanut inarilainen kansakoulunopettaja V.E. Törmänen, joka ylistää runoissaan Lapin kauneutta. Tunturilauluista suosituin on Laululle, jossa kaunein sanakääntein ylistetään laulun ihmismieltä virvoittavaa voimaa. Runo innoitti Kilpisen luomaan yhden hienoimmista laulumelodioistaan, jossa on jopa Schubertin mieleen tuovaa vetovoimaa. Laulusta on olemassa myös sovitus mieskuorolle. Alun perin mieskuorolle sävellettyjä lauluja löytyy Kilpisen tuotannosta muuten vain parisenkymmentä kappaletta eivätkä ne löytäneet tietä kuorojen ohjelmistoihin.

Aarre Merikanto: Juhannus (Laulu-Miehet / Matti Hyökki, 2000)

1940-luvulla Aarre Merikannon sävellystyö painottui kuorolauluihin, joista monet valmistuivat sävellyskilpailujen innoittamina. Vuosikymmenen puolenvälin tuotantoa on Eino Leinon runoon sävelletty mieskuorolaulu Juhannus. Verkkaisesti etenevässä, haikeansävyisessä laulussa ei tavoitella keskikesän juhlan riemukkuutta, mutta perustunnelma on varovaisen optimistinen.

Teksti: Veikko Ylikojola ja Elina Yli-Ojanperä

Kommentit
  • ”Tervetuloa rahinan pariin!” – Kansanmusan legendat ja kadonneet taitajat tallentuivat Ylen muinaisille pikalevyille

    1930-luvun ääniaarteita sarjassa Ylen kansanmusiikkipatinaa.

    Suorakaiverruslevyt olivat aikanaan mullistava äänitystekninen uutuus. Niille tallentuivat 1930–1950-lukujen suomalaisen juurimusiikin tärkeimmät osaajat, osa heistä myöhempiä folklegendoja, jotkut unohdettuja, monet jo tuolloin katoamassa olleen maailman viimeisiä edustajia. Ylen varastoihin unohtuneet ääniaarteet nostettiin vuonna 1991 päivänvaloon sarjassa Ylen kansanmusiikkipatinaa, joka on nyt kokonaan kuunneltavana Elävässä arkistossa ja Yle Areenassa.

  • Suomalaiset taistelivat puukot tanassa vapaan Viron puolesta 1919

    Liki 4 000 suomalaista soti Viron vapaussodassa.

    Loppuvuodesta 1918 puhjennut Viron vapaussota sai lähes neljätuhatta suomalaista ylittämään Suomenlahden taistellakseen siellä vapaaehtoisjoukoissa bolševismia vastaan. Osa lähteneistä oli vasta kouluikäisiä nuorukaisia. Vuonna 1993 valmistunut Untamo Eerolan ytimekäs dokumentti antaa puheenvuoron sekä heille itselleen sekä virolaisille: millaisen hengen vallassa sotaa käytiin entä millaisista teoista suomalaiset Virossa muistetaan? Dokumentti sisältää runsaasti arvokasta arkistomateriaalia.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto