Hyppää pääsisältöön

Särjetyt rauhanturvaajat: käsikirjoitus

MOT-tunnus

Suomessa elää yhä kasvava joukko rauhanturvaamisen ja kriisinhallinnan veteraaneja. Verisistä kriisinhallintatehtävistä palaavien psyykkinen jälkihoito on rempallaan. Moni uusveteraani jätetään oman onnensa nojaan. Sadoilla entisillä ja nykyisillä rauhanturvaajilla on – tai on ollut - vakavia henkisiä ongelmia.


Artsi:

”Lääkäri sano mulle, niin hän sano, että ainoastaan dementia voi auttaa näihin, että pystyy unohtamaan nämä asiat. Kyllä nämä asiat pyörii luultavasti koko lopun ikää jollain tavalla mielessä.”

                            SÄRJETYT RAUHANTURVAAJAT




Vääpeli evp. Pekka Puolakka palveli 80-luvun puolivälissä eteläisen Libanonin YK-joukoissa. Hän oli ollut tavanomaisella käynnillä pääkaupungissa Beirutissa noutamassa postia ja maksamassa päivärahoja siellä palvelleille suomalaisille YK-sotilaille. Määränpää oli Libanonin YK-joukkojen eli UNIFILin päämaja Nakurassa.



Pekka Puolakka:

”Totesin, kun takanani oli näitä poikien lähettämiä kirjeitä ja posteja postisäkeissä, että ne paloi. Ja sitten, kun katoin lattiaan, niin lattia oli aivan niin kun punainen. Ja sitten vasta huomattiin, että ei, ei… nyt meitä ammutaan.”


Libanonilaisen muslimiryhmittymän pyssymiehet olivat avanneet tulen, koska he luulivat, että kyse oli Israelin armeijan helikopterista.



Pekka Puolakka:

”Minä totesin siinä itsekseni, että tämä on aivan kauheeta, että tämä homma varmaan loppuu tähän. Että tuli jo mieleen kaikki kuvat helikopterionnettomuuksista ja kaiken näkösistä jutuista: että ei tästä nyt selvitä millään lailla hengissä.”

Tulituksesta huolimatta italialaisohjaajan onnistui tuoda helikopteri yhtenä kappaleena maahan. Kulkupeli kääntyi katolleen hurjassa pakkolaskussa hiekkakuoppaan lähelle joentörmää.


Pekka Puolakka:

”Sitten tämän paukauksen ja kaiken jälkeen, niin kun mä heräsin siellä kopterissa, niin mä totesin, että on aivan hiljaista –kukaan ei liikkunut.”

Kohta luotisade alkoi uudelleen. Kuin ihmeen kaupalla kaikki kuusi miestä selvisivät hengissä tulisuojaan. Puolakka oli kuitenkin haavoittunut.


Pekka Puolakka:

”Sitten siinä juostessa mä ihmettelin, kun tuli koko ajan tältä puolelta aivan tota… oli aivan märkä koko tää puoli. Ja sitten totesin, että… että mulla oli korvalehdestä palanen pois. Ja tästä oli menny luoti –tai kimmoke avannu puolittain tuon ohimon auki.”

Tulitus ei hellittänyt ja vasta valkoinen sekä verinen suomalaisnenäliina lopetti luotisateen.

Rauhanturvaajat vangittiin ja sullottiin siteet silmillä henkilöautoihin. Heitä kuulusteltiin ja siirreltiin autokyydillä paikasta toiseen. Lopulta päädyttiin jonnekin päin Saidan kaupunkia, missä yksi Jamaa Islami -nimisen sunniryhmän johtajista ilmoitti:


Pekka Puolakka:

”Te ootte vakoojia. Ja te olette kuljettanu tässä YK-kopterissa niin tällasta Israelille kuuluvaa materiaalia. Joo, että teidät on kaikki kuolemaan tuomittu. Sen jälkeen vietiin sellaseen pitkään käytävään ja riisuttiin kaikki…”


YK-miehet pantiin seisomaan selkä seinää vasten.



Pekka Puolakka:

”Ja tietysti itse tein ison isännän kanssa asiat selviksi, että jos kerran mun tieni tähän päättyy, niin se nyt sitten päättyy.”

     ”Ja sitten, kun oltiin siinä ja odotettiin koko ajan tietysti, että koska ja koska ja koska… ja ei sitten kuitenkaan sitä laukausta kuulunut.”


Yhtäkkiä käytävän perällä ollut ovi avautui ja sisään asteli korkea-arvoinen Libanonin sunnimuslimien johtaja. Tämä ilmoitti sujuvalla englannin kielellä Jamaa Islami -ryhmittymän tulleen vakuuttuneeksi vangittujen sotilaiden YK-taustasta.


Rauhanturvaajat vapautettaisiin vielä samana päivänä.



Pekka Puolakka:

”Että kyllä meillä oli todella suojelusenkelit tässä hommassa mukana. Kyllä, kyllä tämä oli kerta kaikkiaan niin aivan ihmeellinen pelastuminen.”

Vapautumisen jälkeen Pekka Puolakan tie vei sairaalasta sairaalaan. Ensin Libanonissa, sitten Suomessa. Lääkintää saivat lähinnä fyysiset vammat – rankat psyykkiset oireet ilmaantuisivat vasta tuonnempana.

"Artsi" lähti nuorena reservin upseerina Kosovoon kriisinhallintatehtäviin 2000-luvun alkupuolella. Hän ei halua oikeaa nimeään julkisuuteen nykyisen ammattinsa takia.


"Artsi":

”Vastasin erään yksikön operatiivisesta toiminnasta.”

"Artsi" joutui Kosovossa useaan otteeseen hengenvaaraan. Ensimmäinen kerta oli, kun hän huomaamattaan harhautui keskelle miinakenttää:


"Artsi":

”Kun olimme kulkeneet noin 200 metriä, niin EOD- upseeri huusi minulle, että seis. Mikä tarkottaa, että suurin piirtein hengittäminenkin loppuu… kun pysähdyin, huomasin jaloissani ansalangan - ja siinä oli enää noin alle puoli metriä matkaa, kun seuraava askel olisi osunut siihen ansalankaan ja minä olisin lähtenyt siitä –plus pari muutakin kaveria- yläkerran joukkoihin sitten.”

Toisen kerran viikatemies tuli koputtelemaan nuoren suomalaisluutnantin olkaa yön pimeydessä:


"Artsi":

”Meidän tarkkailupisteelle heitettiin sillon eräänä yönä käsikranaatti. Siinä kävi vaan niin hyvä tuuri, että se lensi suoraan metalliseen ammeeseen ja jäi vielä suutariksi kaiken lisäksi.”


Kolmas ’läheltä piti’ –tilanne kehkeytyi, kun tarkka-ampuja otti Artsin tähtäimeensä:



"Artsi":

”Niin kävi semmonen pikku suhaus mun korvanjuuressa, kun olin kävelemässä. Sitten kävi napsaus tämmöseen estovalliin ja käsittääkseni tarkka-ampuja yritti ampua minua, mikä meni erittäin läheltä mun päätä.”

Kaiken koetun jälkeen Artsin psyyke ylikuormittui ja hänet kotiutettiin terveydellisistä syistä.


"Artsi":

”Raivostutti, masensi ja hävetti. Suomeksi sanottuna vitutti ihan täysillä.”

     ”Päivittäisestä työnteosta ja normaalielämästä ei tullu oikein mitään. Olin masentunut, en jaksanut tehdä mitään. Aamulla pään nostaminen sängystä oli aika, aika haastavaa – ja normaalien päivittäisten rutiinien tekeminen oli todella tuskallista. Itsensä lääkitseminen tapahtui lähinnä keskioluen voimalla.”

Kului kolme vuotta, ennen kuin Artsi vaimon pakottamana hakeutui hoitoon.


"Artsi":

”Muutaman psykiatrikäynnin jälkeen lääkäri diagnosoi aika selkeästi tämän posttraumaattisen stressireaktion ja vakavan masennuksen.”

Posttraumaattinen stressireaktion eli ns. PTSD tunnistettiin Yhdysvalloissa Vietnamin sodassa taistelleilla veteraaneilla niinkin myöhään kuin vuonna 1980. Se on psyykkinen sairaus, joka muuttaa kehon tapaa reagoida stressiin. PTSD vaikuttaa stressihormoneihin ja hermoston välittäjäaineisiin.


Lukija:

”Henkilö on kokenut poikkeuksellisen uhkaavan tai katastrofaalisen tapahtuman, joka todennäköisesti aiheuttaisi voimakasta ahdistuneisuutta kenelle tahansa. Traumaattiseen tilanteeseen liittyen ilmenee jokin seuraavista: jatkuvia muistikuvia, hetkellisiä voimakkaita takautumia, painajaisunia tai ahdistuneisuutta olosuhteissa, jotka muistuttavat koetusta tapahtumasta.”


Posttraumaattisen stressireaktion kanssa esiintyy yleensä samanaikaisesti muutakin psyykkistä oireilua.


Tanja Laukkala:

”Lainatakseni erästä sotilasta: taistelustressi on nuha ja PTSD on keuhkokuume.”


Jukka Leskinen:

”Posttraumaattiselle stressille on myös tunnusomaista jälkikäteen ilmaantuvat oireet. Ne saattaa tulla kuukausi sen kokemuksen jälkeen, tai muutamia viikkoja. Voi olla vuosi, kaksikin väliä."

    ”Sanoisin, että suurin osa näistä PTSD -oireista menee itsestään ohi, mutta hoidolla niitä pystytään kyllä lievittämään ihan selkeästi. Vakavimmillaan se voi olla hyvinkin niin kun invalidisoiva oireyhtymä, joka vie työkyvyn.”

Vuosien varrella yhteensä 35 000 suomalaista on palvellut rauhanturvaajina ympäri maailmaa –kaikkiaan 36:ssa rauhanturva- ja kriisinhallintaoperaatiossa. Varovaisen arvion mukaan ainakin noin nelisensataa heistä on saanut jonkinasteisen traumaperäisen stressin.


Petteri Leino:

”Tähän niin kun herättiin Keski-Euroopassa, Britanniassa, Saksassa, Hollannissa 2000-luvun puolivälin jälkeen. Ja meillä sit siihen on pikku askelin nyt sitten lähdetty niin


MOT: ”Onks näitä tapauksia ollu aina vai eikö niistä vaan oo puhuttu?"


Petteri Leino:

”Niitä on ollu aina. Siis ilmiönähän tää ei oo mikään uus. Mut se, että se diagnosointi niin on vasta niin kun ymmärretty viime aikoina.”


Pekka Puolakka:

”Tää on aivan sama asia, kun meidän isät puhu sotakokemuksista, kun ne otti muutaman ryypyn. Hekin purki sillä lailla näitä todella kovia paikkoja, missä he olivat olleet.”


Hoitamattomana PTSD lisää itsemurhariskiä.



Tanja Laukkala:

”Hoidon elementtejä ovat psykoterapia eli keskusteluhoito –ja tarvittaessa lääkehoito. Usein ne yhdistetään.”

     ”Meillä on mahdollisuus arvioida enemmän ihmisiä ja mä toivon, et ihmiset hakisivat apua, jos tuntuu, että psyykkinen oireilu ei mene ohi paluun jälkeen.”


MOT:

"Jos ajatellaan tätä sun saamaasi jälkihoitoa ja sitten näitä ns. virallisia tahoja, niin miten nää ns. viralliset tahot on huolehtineet tästä sun jälkihoidostasi?"


"Artsi":

”Ei millään muotoo. Sain paluulennon Suomeen ja kun pääsin lentokentälle, niin se oli siinä, siinä se mun jälkihoito. Yhteydenottoja koulutuskeskuksesta tai puolustus-ministeriön suunnasta ei sen jälkeen tullut.”

     ”Mielestäni tässä vaiheessa, 10 vuotta reissun jälkeen, olisi ihan syytä, että kerran vuodessa tulisi yhteydenotto, että miltä nyt tuntuu, onks kaikki ok – ja voisi antaa vähän palautetta tästä.”


MOT:

"Pitääkö kruunu huolen pojistaan?"


Artsi:

”Ei pidä. Vastuu päättyy siihen, kun astut takaisin Suomeen –Suomen kamaralle. Kun työsuhde päättyy, niin silloin päättyy Suomen valtion vastuu omista miehistään.”


Petteri Leino:

”Tää jälkihoito on edelleen lapsen kengissä. Ja kyse on pitkälti siitä, että sen kotiutumisen jälkeen pitää olla jonkinlainen seuranta ja mekanismi, jolla seurataan, et miten sopeudutaan takasin kotielämään, miten sopeudutaan normaaliyhteiskuntaan. Eikä niin, että siinä vaiheessa, kun viimeinen tilinauha on tuota kuitattu, niin se asia jää siihen.”

     ”Poliitikkojen kanssa kun keskustelee, niin ne sanoo ensimmäisenä, että näähän on vapaaehtosesti lähteneet sinne.”

Sotilaspsykiatrian asiantuntijoiden mielestä Suomi pitää kohtuullisen hyvää huolta rauhanturvaajistaan – myös operaatioiden jälkeen:


Tanja Laukkala:

”Tarkottaa sitä, et kun palaa operaatiosta ja jos on oireita, niin tota kotiutustarkastus on ensimmäinen tsekkauspiste. Sitten muutaman viikon, ehkä parin kuukauden kuluttua on palautetilaisuus. Siinä on toinen tsekkauspiste, jossa voi hakea apua. Ja sitten ne apureitit annetaan myös kirjallisina.”


Jukka Leskinen:

”Puolustusvoimissa on otettu tää työnantajan vastuu ihan vakavasti. Erityisesti sillon, jos näillä henkilöillä on näitä posttraumaattisia ongelmia. Meillä on tehty sopimus yliopistollisen keskussairaalan kanssa, että jos nää ongelmat on vakavia, niin sieltä voi hakea apua kyllä.”

      ”Meidän rauhanturvaajien mielenterveystilanne on tutkimusten perusteella –jotka on tätä päivää ne tutkimukset - niin se on parempi kuin keskiväestöllä. Tämä ei ollenkaan –tai siis tarkotus ei oo ollenkaan vähätellä niiden kokemuksia, joilla on vaikeita kokemuksia siellä.”


Kari Toivonen:

”Itse koen niin, että keskimääräinen suomalainen rauhanturvaaja ei niin kun… ei kovin vantterasti kaipaa sitä holhousta. Hän pitää siitä, että hänestä ollaan kiinnostuneita ja asioista keskustellaan, mutta ei lähdetä semmoseen järjestelmälliseen holhoukseen.”

Lukija:

”Psykologisesti sopiva nimitys sille lienee posttraumaattinen stressi. Kyseisen stressin vuoksi olen menettänyt kymmeniä tuhansia euroja, terveyteni ja elämänhaluni. Neljä ja puolisataa yötä olen kierinyt unettomana, alastomana lattialla ja tappanut kipua huutamalla.”


Nimimerkki ’Raajarikko’ suomalaisten rauhanturvaajien keskustelupalstalla


"Artsi":

”Nykyään tämä turvaverkko perustuu ihan vapaaehtoisuuteen ja omaan aktiivisuuteen. Kuinka sä voit, jaksat olla johonkin rauhanturvayhdistyksiin yhteydessä tai sitten lääkäriin yhteydessä ja jaksat pitää huolta itsestäsi. Jos henkilö, jolla ei oo omaa sukulaisverkostoa/ystäviä – ketkä pitää huolta – ja on kokenu saman tilanteen kuin minä, niin kyllä ne kaverit siinä tilanteessa todella yksin on. Olen kuullut tilanteista, että nämä kaverit on sitten tehneet oman ratkaisunsa elämänsä jatkamisessa –eli lopettaneet päivänsä.”


Siitä, moniko entinen rauhanturvaaja todella on tehnyt itsemurhan, ei tunnu kenelläkään olevan tarkkaa tietoa.



Petteri Leino:

”Tää on sellanen asia, ett kun näiden varsinkin reserviläisten osalta, niin ei oo minkäänlaista järjestelmää, jolla niitä tilastoitais Suomessa.”

Artsin mielessä risteili tiuhaan itsetuhoisia ajatuksia, kun hän palasi Kosovosta.


"Artsi":

”Minäkin uskoin, kun läksin joukkoihin, että jos minulle jotan käy, niin valtio pitää huolen minusta. Mutta kun jälkihoitoa ei käytännössä ole, niin kyllä se on ihan, ihan tuuripeliä, että kuinka siellä voi käydä.”

Valtiokonttori korvaa vuosittain rauhanturvaajille tapahtuneita omaisuus- ja henkilövahinkoja noin 500 000- 900 000 euroon. Se ei tilastoi erikseen fyysisistä tai psyykkisistä vammoista myönnettyjä korvauksia. Valtiokonttorin arvion mukaan vain kourallinen rauhanturvaajia hakee vuosittain korvauksia puhtaasti mielenterveydellisistä syistä.


Petteri Leino:

”Me on monta vuotta puhuttu siitä, että tarvittais tämmönen sotilas- ja kriisinhallinnan veteraaniohjelma.”

    ”Kaikki on samaa mieltä, ett tämmönen kansallinen veteraaniohjelma tarvittaisiin ja tämän asian eteen pitäis tehdä jotain, mut mut mut… hyvin hitaasti tuota tuntuu asiat rullaavan.”

"Elinan" entinen mies palveli rauhanturvaajana Afganistanissa 2000-luvun loppupuolella.


"Elina" ei lastensa takia halua esiintyä ohjelmassamme oikealla nimellään. Hänen miehellään, joka toimi upseerina Suomen puolustusvoimissa, oli jonkinasteinen alkoholiongelma jo ennen kriisinhallintatehtäviin lähtöä. Afganistanin komennuksen jälkeen perheen ongelmat kärjistyivät.



’Elina’:

”Et hänellä rupes ihan selvästi jotain pään sisällä käymään. Et hän oli sellanen vähän niin kun… itkusemman ja masentuneemman olonen, mut hän ei puhunut mulle niistä, et mistä se johtuu. Et sitten hyvin harvoin hän kerto, miltä tuntuu. Ja sillonkin se oli vähän sitä ylpeenä olemista, et hän on kunnon sotilas ollu.”

    ”Asutaan aika syrjässä ja vaatekaapin ylähyllyllä piti olla sitten käsiase ja vieressä oli panostettu lipas. Että tällasia hätätilanteita varten. Ja hän mullekin sitten koetti opettaa, et miten sitä käytetään. Ja mä kun olin sit vähän vastahakonen, että en rupee ampumaan, jos joku tulee ovesta sisään, niin hän suuttu, et annatko sinä mieluummin jonkun raiskata ittes ja tyttäres, ku ammut sen.”

’Elina’ joutui tekemään lastensuojeluilmoituksen omista lapsistaan, jotta viranomaiset saatiin kiinnostumaan perheen tragediasta.


"Elina":

”Sitten me jouduttiin menemään sosiaalitoimistoon puhumaan ammattilaisten kanssa. Ja mies menikin sitten sen jälkeen – hän kävi A-klinikalla hoidossa. Ja psykiatrilla, että päästiin vähän eteenpäin.”

Afganistanin rankat kokemukset pörräsivät miehen mielessä alinomaan.


"Elina":

”Hän kertoi mulle ylpeänä, kuinka hän on ampunu väkijoukkoa kohti ja tappanut yhden vastapuolen sotilaan ja sit hän on antanu käskyn, että joku rakennus, et se oli tuhottu sillä lailla, että sieltä oli vaan tulitikkurasian kokosia lihanpalasia löytyny. Ja hänen mielestä nää oli hienoja juttuja.”

Afganistanin jälkeen ’Elinan’ miehellä diagnosoitiin mielenterveysongelmia – syvää masennusta ja vainoharhaisuutta.


"Elina":

”Hän anto mulle paperit sillon luettaviks ja sano siin, et kato nyt: en mää oo paha, mää oon vaan hullu.”

   ”No esimerkiksi kaikki sienestäjät ja marjastajat, jotka hän tässä tiellä näki, niin hän otti rekisterinumerot ylös. Tai sit jos joku eksy tielle, niin ne oli venäläisiä agentteja sitten. Et jos meidän pihaan tultiin.”

    ”Et se oli arjessa läsnä se… onko se nyt sitten pelkoa vai mikskä sitä sanois.”

Miehen paha olo ja riehuminen yltyi sille tasolle, että Elinan oli otettava ero puolisostaan.


"Elina":

”Oon itsekin heränny siihen, että hän on huutanu –nukuin lasten kanssa yläkerrassa ja hän oli alakerrassa vielä – ja heränny siihen, että ”jumalauta, tuu alas ni mä tapan sut” ja….. siinä sitten mietin, että tappaako se vaan minut ja jättääkö lapset henkiin vai lähteekö kaikki….”

    ”Kahteen kertaan ne aseet sen takia vietiin poiskin, kun hän meinas, et hän tappaa ittensä. Ja meinas, et autolla jos ajaa, niin pääsee pois täältä ja… rekan alle tai sillalta alas…”


MOT:

"Minkälaista jälkihoitoa sun entinen miehes Suomessa sai tähän kaikkeen Afganistanissa koettuun ja nähtyyn liittyen?"


"Elina":

”Mitä mä muistan, niin hän yhden kerran kävi semmosessa keskustelutilaisuudessa. Käsittääkseni ei muuta."

    ”Sillon, kun hän puhu siitä tilaisuudesta mikä heillä oli ollu, niin hän sano, et se oli lähinnä ’mitä kuuluu’ ’kiitos hyvää’.”

    ”Jos omaisena saisin sanoa, niin kyl se helpottais, jos sitä tavallaan väkisinkin, vaikka kuinka yrittää olla kova jätkä – et kyl mää selviin – niin käytäis läpi niitä enemmän, koska heillä on se kulttuuri, et siellä ei näytetä, jos tuntuu pahalta. Et hän itekin just sano juomisestaki, et siellä pitää aina olla kauheen … äijää.”


Pitkään sairaslomalla oltuaan Elinan mies erosi armeijan palveluksesta. Samalla tämä Afganistanin uusveteraani muutti toiselle paikkakunnalle. Tällä hetkellä hän on pitkäaikaistyötön. Oikeuden päätöksellä perheen kaksi lasta ovat joka toinen viikonvaihde isällä hoidossa.



MOT:

"Onko nää mielenterveysongelmat edelleen tietynlainen tabu armeijan kaltaisessa yhteisössä?"


Kari Toivonen:

”Mielestäni jossain määrin –kyllä on. Ja se liittyy juuri siihen pelkoon, että syntyykö minusta sit sellainen, joka ei kelpaa enää palvelukseen tai et olen tällanen epäkelpo.”


Petteri Leino:

”Ett kyl mekin tiedetään, että jo aikasemmissa kriisinhallintaoperaatioissa on ollu kaiken näkösiä tilanteita, joista posttraumaattiselle stressireaktiolle on selkee syy-yhteys. Ja nyt sitten vuosikymmenten päästä, niin tuota ne alkaa paljastuun. Ja, ja… ne on kulkenu siellä ihmisen mukana, mutta tota henkilö itsekään ei oo pystyny niin kun luomaan käsitystä, et mistä se johtuu.”

Libanonissa alasammutuksi ja vangituksi tullut Pekka Puolakka kävi pari kertaa keskussotilassairaala Tilkassa juttelemassa oman kertomansa mukaan niitä näitä –ja se siitä.


Pekka Puolakka:

”Mulle vaan kerrottiin aina, että mun pitäisi sotilaana tietää oma paikkani tässä järjestelmässä. Ja se oli juuri se, mikä aiheutti sen kaikista syvimmän trauman: mää koin, että mun on hylätty joka paikassa. Että mua ei kukaan auta.”

     ”En mä olis ilman vaimoani selvinny näistä mitenkään. Sillä mistään muualta mä en saanu mitään apua.”

Puolakallakin henkinen pahoinvointi vaikutti myös fysiikkaan: entiselle kilpasuunnistajalle ja SM-tason valjakkourheilijalle ilmaantui pahoja rintakipuja.


Pekka Puolakka:

”Sitten yhtäkkiä mä putosin. En mihinkään pystynyt.”

    ”Se oli todella kiirastulta. Sinä aikana tuli kaikki mieleen. Mä kuljin sairaalasta sairaalaan. Mua vietiin ambulanssilla jopa viikoittain.”

Lopulta rankka fyysinen ja psyykkinen oireilu kietoutuivat eräänä iltana yhteen tavalla, joka oli käydä kohtalokkaaksi.


Pekka Puolakka:

”Mä olin valvonu taas monta yötä ja näitä kipuja oli koko ajan –olin koettanu hakee ratkasua vaikka minkälaista. Mä lähdin kävelemään sitten sieltä talosta metsään. Mä olin hakenu aina metsästä sitä voimaa. Mä olin ottanu Walterin mukaan –eli mulla oli pistooli mukana. Kävelin sinne mäen päälle, istuin siihen kivelle ja sitten mä ajattelin, että… mä olen nyt niin epäonnistunu kaikessa, että mun on turha jatkaa tätä. Että mä olen nyt niin kova painolasti kaikille ja ennen kaikkea itelleni, että mä en enää yksinkertasesti jaksa. Sitten, kun mä olin siinä kivellä hetken aikaa ollu, niin aivan kuin joku olis sanonu mulle, että onko tämä nyt todella… että etkö sä usko, että on jokin isompi tehtävä vielä, joka sun pitäis tehdä. Ja pikku hiljaa niin kun se kipu ja kaikki se ahdistus ja kaikki semmonen – se niin kun rupes häipymään. Järki niin kun tavallaan tuli niin kun uudestaan takasin. Ja mä tulin kotio sieltä ja halasin perheeni ja koirani.”