Hyppää pääsisältöön

Sotalesket olivat sodan hiljaisia jälkitaistelijoita

Talvisodan ja jatkosodan myötä Suomeen syntyi uusi sosiaaliluokka. Rauhan tultua maassa oli yli 30 000 sotaleskeä, joiden vastuulla oli 50 000 sotaorvon kasvatus. Elämistä sävyttivät tuolloin niukat olot ja tiukka moraali. Nuorten naisten siveyttä vahti erityisesti kirkko, joka muistutti lesken uhrista. Leskiä ohjeistettiin mm. lauseella ”Älkää antako polun sankarihaudoille ruohottua”.

Sota jätti jälkeensä joukon, joka ei juuri tuonut itseään esille ja jota ei mediassa käsitelty. Kymmenet tuhannet naiset menettivät puolisonsa ja jäivät usein köyhiin oloihin vastaamaan yksin lasten kasvatuksesta.

Kohti uutta elämää ammattikurssien ja huoltoeläkkeen turvin

Sodan jälkeen perustettiin erilaisia yhteisöjä, joiden kautta sotalesket saivat niin toiminnallista kuin psyykkistäkin apua. Tunnetuin näistä oli Sotaleskien ja Kaatuneiden Omaisten Huolto ry. Liitolla oli alaosastoja ympäri Suomea. Vuonna 1947 valmistunut filmi ”Kohti uutta elämää” esitteli liiton toimintaa.

Tilanne on monen kohdalla aivan kestämätön, mutta sama kohtalo yhdistää.

”Isän paikka kodissa on jäänyt tyhjäksi, mutta elämä jatkuu”, todetaan filmin alussa. Valtio tuki leskiä maksamalla heille pientä huoltoeläkettä, mutta se ei riittänyt elämiseen. ”Tilanne on monen kohdalla aivan kestämätön, mutta sama kohtalo yhdistää”. Liitto tarjosi omaisille rahallista avustusta sekä tukea arjessa. Esimerkiksi lesken sairastuessa liitosta lähetettiin työntekijä kotikäynnille.

Selviytyäkseen taloudellisesti moni kotiäidiksi jäänyt leski tarvitsi pikaisesti töitä. Vuonna 1943 säädettiin työhuoltolaki, joka takasi huoltoeläkkeeseen oikeutetuille ammattikoulutuksen. Tarkoitus ei ollut kouluttaa uudelle uralle, vaan mahdollistaa lisätienestin hankkiminen. Sotaleskiä koulutettiin mm. modisteiksi, ompelijoiksi ja tekokukkien tekijöiksi. 1940-luvulla valmistuneessa filmissä nähdään sotalesket turkisalan ammattikurssilla.

Uhri isänmaalle

Sota on tappamisen ja kuoleman kulttuuria, joka edellyttää jatkuvaa kansalaisten uhrivalmiuden ylläpitoa, kirjoittaa Riitta Kormano ”Ihminen sodassa” -kirjassa. Jatkosodan aikana uhrimielen ylläpito oli vaikeampaa. Kotirintamaa moitittiin elämisestä rauhan ajan tapaan. Tästä huolesta seurasi erikoisia ilmiöitä kuten tanssikielto. Kiellon voimassa pitämistä perusteltiin mm. sillä että tanssimusiikki häiritsisi sankarihautojen rauhaa.

Sotaleski Puola Tujunen kuvailee Nainen sodassa -ohjelman haastattelussa, kuinka jatkosotaan lähdettiin raskaammin tunnelmin kuin talvisotaan, sillä tiedettiin jo mikä rintamalla odotti. Puola muistelee lähdön olleen hyvin rankkaa aviomiehelleen sekä itselleen. Mies uskoi, ettei palaisi rintamalta. Uskomus kävi toteen ja Puola joutui kuulemaan suru-uutiset odottaessaan kolmatta lastaan. Hautajaisissa siunattiin kolmekymmentä vainajaa kerralla. Yksi hautajaisvieraista paheksui, kun Puola oli tuonut lapset mukaan, mutta siihen hän totesi, että "kyllä lapset saavat oman isänsä hautajaisiin tulla."

Kyllä lapset saavat oman isänsä hautajaisiin tulla.

Vellamo Paanasen mies menehtyi saamaansa ampumahaavaan. Vellamo valvoi hänen vierellään ja muistaa, kuinka järkyttävältä tuntui, kun samassa sairastuvassa olleet saksalaiset sotilaat lauloivat vieressä iloisia marsseja.

Sotaleskien asema ennen ja nyt

Sotien jälkeen keskityttiin selviämiseen ja sodan kauhut haluttiin jättää taakse. Juha Siltalan koostamassa sodan inhimillisiä seurauksia käsittelevässä kirjassa (Ihminen sodassa, 2006) todetaan, että heti sodan päätyttyä ei välttämättä haluta eikä pystytä muistelemiseen, vaan sen aika tulee myöhemmin. Kivuliaiden kokemusten työstäminen sanoiksi verottaa aikansa, eikä se aina onnistu lainkaan.

Tiistaitiimassa pohdittiin miksi sotaleskistä on puhuttu niin vähän. Kansanedustaja Jutta Zilliacus toteaa, että ”se oli silloista rähmällään oloa itäänpäin”. Lisäksi sotalesket kuten veteraanitkin olivat sellaisia puheenaiheita joita vältettiin ”yleisistä syistä”, Zilliacus sanoo. "Ei kuulunut silloiseen elämänmuotoon, että niistä oltaisiin puhuttu". Puhumisen sijasta ihmiset auttoivat toisiaan teoilla. Sotalesket Helvi Rautimo ja Saara Laakso muistavat molemmat naapurien ja kyläläisten avuliaisuuden.

Ei kuulunut silloiseen elämänmuotoon, että niistä oltaisiin puhuttu.

Yleisradion entinen pääjohtaja Sakari Kiuru perustelee vähäistä julkista käsittelyä, sillä etteivät sotalesket tuoneet itseään esille, he olivat ”maan hiljaisia”. Esimerkiksi sotainvalideilla oli voimakkaampi järjestötoiminta ja he pyrkivät itse aktiivisesti esille.

Osa naisista menetti sodassa sekä puolison että kodin. Ohjelmassa haastateltu Emma Forsberg lähti evakkotielle Karjalasta ja päätyi Pohjanmaalle ja lopulta Huittisiin. Hän jäi leskeksi 35-vuotiaana neljän lapsen kanssa, kun mies kaatui jatkosodassa. Lasten lisäksi Emma sai vastuulleen keskeneräisen maatilan. Pärjätäkseen piti keksiä luovia keinoja. Pidoissa hän kertoo kuunnelleensa miesten juttuja maanviljelyksestä. Silloin oli tapana, että naiset ja miehet olivat juhlissa eri huoneissa, mutta Emma hakeutui aina miesten huoneen oven läheisyyteen kuuntelemaan.

Sotalesket sankarivainajien varjossa

Älkää antako polun sankarihaudoille ruohottua

Vaikka virallinen politiikka innosti lasten tekoon, sotaleskien odotettiin uhraavansa loppuelämänsä sankarivainajalleen. Sotalesken uudelleen avioituminen nähtiin usein moraalisesti arvelluttavana. Nuorten naisten siveyttä vahti erityisesti kirkko joka muistutti lesken uhrista. Kaatunut sotilas nähtiin uhrina isänmaalle ja jumalalle. Naisen odotettiin "jatkavan pyhänä olemista", luonnehtii museolehtori Arja Keskitalo esitellessään sotaleskistä kertovaa näyttelyä Oulussa. Yksi kirkon kehotuksista kuului: ”Älkää antako polun sankarihaudoille ruohottua”

Näyttelyä käsittelevässä uutisjutussa haastatellaan mm. Toini Kaustista, joka jäi leskeksi 24-vuotiaana yksivuotiaan lapsen kanssa. Hän kävi ammattikurssin ja hankki sen jälkeen tuloja ompelutöillä.

82-vuotias Aili Sihvola kertoo Kaatuneitten omaisten liiton lomakeskuksessa Marielundissa tehdyssä haastattelussa ensitapaamisestaan miehensä vänrikki Jouko Sihvolan kanssa, vihkimisestä, miehen lähdöstä rintamalle ja kaatumisesta Suojärvellä 1941 Ailin ollessa vasta raskaana. Aili, kuten yli puolet sotaleskistä, ei avioitunut koskaan uudelleen.

Ikääntyneitä sotaleskiä kuntouttanut lääkäri Riitta Lahtonen kertoo leskien olevan yllättävän terveitä ja positiivisia, ”heissä on sisua”, Lahtonen tosin arvelee, että sisukkaat ja positiiviset ovat niitä, jotka selvisivät. Vuonna 2009 Kaatuneiden omaisten liittoon kuului enää viitisen sataa sotaleskeä. A-studion jutussa käsitellään sotaan liittyvien perinneliittojen toimintaa ja tulevaisuutta.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto