Hyppää pääsisältöön

Esteitä hyvyyden tiellä

Tämä esitys on kuin palapeli, totean väliajalla seurakseni teatteriin tulleelle äidilleni. Olemme katsomassa Espoon kaupunginteatterin uutukaista, nimeltä Toisen ääni - pyrkimyksiä hyvään. Teksti on Kati Kaartisen, ohjauksesta vastaa Olka Horila. Käsiohjelmassa Kaartinen kertoo kirjoittaneensa näytelmän, koska halusi pohtia hyvyyttä. Tai pikemminkin sitä, miksi hyvyyteen on niin vaikea uskoa, miksi hyvyyttä on vaikea ottaa vastaan.  

Selkeää juonta tai tarinaa ei ole. On monia pieniä tarinoita. Ensimmäisellä puoliajalla katsojalle annetaan palapelin pala sieltä, toinen täältä. Ei kerrota, miten ne liittyvät toisiinsa, ei anneta aavistaa, millainen kuva paloista koostuu. 

Lauri Tanskanen ja Irina Pulkka. Kuva Stefan Bremer.

On henkilöitä: isä ja poika. Valoisat, lapsenkaltaiset sisarukset. Säikky Maria valkoisessa puvussa. On talo, jonne kaikki sattumalta päätyvät. On kaiuttimista kuuluva ääni. Isä kertoo muistojaan aikojen takaa, rauhanturvaamisesta Egyptissä. Aikuinen poika yrittää saada kontaktin isäänsä, joka hylkäsi hänet jo lapsena. Sisarukset hoitavat takahuoneen miestä, hymyilevät ja haaveilevat omiaan. Maria puolestaan, hän hylkää lapsensa, hän tahtoo vain paeta. 

On kaunista kieltä, on kipeitä ja runollisia hetkiä, lempeän huvittavia hetkiä. Mutta on myös tyhjäkäyntiä. Aukkoisen esityksen jatkuttua tovin ajattelen, että tämä ei toimi. Kuvat eivät yhdisty. En ymmärrä, pitkästyn. 

Mutta vähitellen palaset saavat toisia paloja rinnalleen. Jotain alkaa aueta ja hahmottua. Esitys vaatii katsojalta kärsivällisyyttä, joka kyllä palkitaan. Näyttämön henkilöistä löytyy rinnastuksia, saman teeman variaatioita. Oma tahto vastaan toisen etu. Menneisyys vastaan tulevaisuus. Minä vastaan me. Hylkääminen ja hylätyksi tuleminen. Lähteminen ja palaaminen. Kohtaaminen ja kohtaamattomuus. Toisen kuunteleminen ja toisen ohittaminen. Väkivallan tekeminen, väkivallan kokeminen. 

Kaikki kieppuu hyvyyden ympärillä. Kysymys kuuluu: mikä estää meitä olemasta hyviä toisillemme? Mikä siinä on niin mielettömän vaikeaa? Miten voisi olla hyvä sekä itselleen että muille? 

Mika Räinä ja Seppo Maijala. Kuva Stefan Bremer.

Välillä näyttämöllä lauletaan. Laulut tuntuvat hyvältä. Ne toimivat tarinassa kuten elämässäkin. Se mistä ei voi puhua, se mitä ei osaa ilmaista omin sanoin, sen voi laulaa. Musiikin kautta ihminen pääsee kiinni omiin kipuihinsa, salaisuuksiinsa. Ja kuulija ymmärtää.

Suurta visuaalista elämystä Toisen ääni ei minulle tarjonnut. Annukka Pykäläisen lavastus on mielestäni suorastaan kolkko, nurkkiin kasatut televisiot ja matkalaukut tuntuvat koristuksilta. Mutta  tärkein toimii: läsnäoleva näyttelijäntyö, sekä Kaartisen vahva ja omaääninen teksti. 

Irina Pulkka tekee siskona herkkää ja jäsentynyttä työtä, samoin Lauri Tanskanen veljenä. Seppo Maijala on kirpaisevan koskettava isä, joka on kääntynyt pois ihmisten luota, kykenemättä antamaan itselleen anteeksi nuoruutensa pahaa tekoa. Mika Räinä kipuilee poikana, joka ei ole pystynyt antamaan isälleen anteeksi. Ria Kataja teki ensi-illassa syyllisyytensä kanssa sätkivän Marian roolia täysillä heittäytyen, mielestäni hetkittäin jopa turhan kovilla kierroksilla. Rooli rauhoittunee esitysten edetessä.

Kun Toisen ääni päättyy, katsomossa hymyillään. Kaikkien kuultujen rankkojen tarinoiden jälkeen mieli rentoutuu, jotain loksahtaa kohdalleen, tulee täydeksi. Kokonaista kuvaa ei tästä katkelmallisesta esityksestä silti synny, ei mitään helposti tulkittavaa ja selitettävää. Ja hyvä niin. Sillä valmista palapeliä katsojan ei tarvitsisi täydentää omassa päässään, täyttää omilla kokemuksillaan. Toisen ääni uskaltaa antaa katsojan aivoille töitä. 

Esityksen jälkeen taksissa puhumme äidin kanssa näkemästämme niin kiivaasti, että taksikuskikin haluaa kuulla lisää. 


Espoon kaupunginteatteri: Toisen ääni - pyrkimyksiä hyvään. Teksti Kati Kaartinen, ohjaus Olka Horila, lavastus Annukka Pykäläinen, puvut Riikka Aurasmaa, valot Ilkka Volanen, musiikin sovitus Jiri Kuronen,äänet Tommi Koskinen. Rooleissa, Ria Kataja, Seppo Maijala, Irina Pulkka, Mika Räinä, Lauri Tanskanen. Muusikot Jiri Kuronen, Rocka Merilahti, Janne Halonen, Joonas Kasurinen, koreografia Marko Keränen.

 

 

 

 

 

 

Penkkitaiteilija

  • Nelli Ruotsalainen puhuu runoissaan suunsa puhtaaksi patriarkaatista

    Nelli Ruotsalaisen teos kisaa Tanssivasta karhusta.

    Nelli Ruotsalaisen esikoisteos on suorapuheinen kuvaus sukupuolirooleista ja niistä vapautumisesta. Omaelämäkerrallisissa runoissa henkilökohtaisesta kasvaa poliittista. Täällä en pyydä enää anteeksi on ehdolla tämänvuotisen Tanssiva karhu -runouspalkinnon saajaksi.

  • Kertovatko suomalaiset rivot paikannimet enemmän nimien keksijöistä kuin itse paikoista?

    Suomen paikat on nimetty käyttäjien kokemuksien perusteella.

    Suomessa on 2944 paska-sanan sisältävää paikannimeä. Rivot paikannimet hihityttävät tai närkästyttävät kartanlukijoita. Miksi sukupuolielimet ja eritteet ovat olleet niin yleisesti nimeäjien käytössä? Paikkojen nimeäminen on perustunut yleensä joko kuvailemaan mitä ko. paikka muistuttaa muodoltaan, sen käyttökelpoisuuteen tai johonkin vahvaan kokemukseen paikassa.

  • Avaruusromua: Kuunnellaan jääleinikkiä!

    Miltä kuulostavat pohjoisen uhanalaiset kasvit?

    Onko kasveilla sielu? Muun muassa tätä pohti antiikin filosofi Aristoteles, ja oli sitä mieltä, että ei. Ei ole. Kasvit ovat kyllä eläviä, mutta eivät samalla tavoin kuin eläimet tai me ihmiset. Kasvit elävät erilaista elämää, selitti Aristoteles, ja puhui kasvisielusta ja sen luonteesta. Suomalainen Band of Weeds tekee musiikkia kasvien äänistä. Miltä kuulostavat pohjoisen uhanalaiset kasvit nuokkuesikko ja jääleinikki? Toimittajana Jukka Mikkola.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri