Petra Himberg
Yle
"Tornikello seisoo, eikä naapurikaan pysty asiassa juuri nyt auttamaan", pohti Max Jakobson (1923–2013) laman alla 1992. Pitkän uran ulkopoliittisena taustavaikuttajana tehnyt Jakobson tunnettiin tarkkasilmäisenä keskustelijana, joka taisi myös kynänkäytön.
Pekka Holopainen ja Jarmo Virmavirta haastattelivat Jakobsonia Itse asiassa kuultuna -ohjelmassa vuonna 1992.
Jatkosodasta selvittyään 21-vuotias Max Jakobson oli saanut heti töitä toimittajana. Jo pian, vuonna 1946, hänelle oli avautunut mahdollisuus siirtyä BBC:n leipiin Lontoosen. Kahta vuotta myöhemmin hänestä tuli Uuden Suomen Lontoon-kirjeenvaihtaja.
Tuota aikaa Jakobson muisteli myöhemmin hyvänä journalismin oppiaikana. Sodanjälkeinen Suomi oli pitkään eristäytynyt, elettiin siis "kirjeenvaihtajan kulta-aikaa".
Journalismin myöhempää kehitystä Jakobson tuntuu tervehtineen kaksijakoisesti. Vaikka toimittajat nykyään olivat henkilökohtaisesti riippumattomampia kuin aiemmin, oli heidän valtansa entisestään kasvanut. Tästä huolimatta hän vierasti käsitettä "mediavalta". "Ei media suuntaa määrää, mutta sen merkitys on kasvanut – ainakin poliitikot ovat tulleet siitä riippuvaisiksi."
Lontoosta Jakobson palasi Suomeen ulkoministeriön palvelukseen ja päätyi vuonna 1965 Suomen YK-suurlähettilääksi Washingtoniin. Jakobsonin omana agendana oli vahvistaa Suomen asemaa maailmalla puolueettomana valtiona. Haastattelussa kuullaan tarkkanäköisiä havaintoja siitä, millaista ulkosuhteiden hoito tuolloin muusta maailmasta vielä melko eristäytyneessä Amerikassa oli.
Jakobson tunnettiin Kekkosen luottomiehenä. Vaikka Jakobson nimellisesti toimi ulkoministerin alaisena, johti Kekkonen ulkopolitiikkaa käytännössä yksin. Jakobson kertoo elävästi tavoista, miten Kekkonen suvereenisti ohitti ulkoministerin neuvottelutilanteissa.
Kekkonen yritti junailla Jakobsonin myös YK:n pääsihteeriksi. Pohjoismaiden kannatuksen saanut hanke kaatui kuitenkin Neuvostoliiton vastustukseen. Haastattelussa Jakobson pohtii vastustuksen syitä sekä miettii laajemminkin idänsuhteitamme. Paasikivi ja Kekkonen hoitivat niitä hänen mukaansa varsin eri tavoin.
Washingtonista Jakobson jatkoi suurlähettilääksi Tukhomaan. "Äärettömän kiinnostava paikka lähettiläälle." 1970-luvun alun Ruotsi-Suomi-suhteissa vallitsi menneisyyden rasitteiden takia edelleen "selvä epätasapaino". Jakobsonin mukaan moni suomalainen koki tuolloin usein tiedostamatontakin katkeruutta Ruotsia kohtaan.
EU:n myötä tilanne oli vihdoin muuttumassa: "Ensimmäisen kerran historiassa Suomi ja Ruotsi ovat samalla lähtöviivalla." Olennainen parannus suhteissa piili turvallisuuspolitiikassa ja sittenkin erilaisissa puolueettomuuksissamme. "Ruotsi tiesi aina saavansa apua muilta demokratioilta. Suomi taas pelkäsi saavansa apua taholta, miltä ei sitä halunnut."
Diplomaatin tehtävistä Jakobson siirtyi Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n johtajaksi 1975. Siellä hän sai tehtäväkseen mm. selvityttää, miten vinoutunutta ohjelmapolitiikkaa Yleisradiossa oikein harjoitettiin. "Emme me Ylen ohjelmia muuttaneet, ne muuttuivat sitten yleisen mielipiteen mukana."
Vuonna 1992 Jakobson oli ollut eläkkeellä kahdeksan vuoden ajan. Tuo aika oli kulunut pitkälti kirjoittaen. Lähihistoria ja maailmantalous antoivat päivittäin uutta pohdittavaa. Mm. Neuvostoliiton hajoamisen hän liitti informaatioyhteiskunnan syntymiseen.
Tulevaisuuden hän näki epävakaana – pitkään aikaan ei olisi paluuta kylmän sodan tapaiseen selkeään asetteluun. "Se piti asioita koossa, sen mukaan kaikki muutkin saattoivat suunnistaa." Nyt rakenteet hajosivat, pirstoutuivat, "kaikkialla kaivattiin poliittista johtajuutta". Demokratian itsessään hän näki kuitenkin elinvoimaiseksi, mutta muutoksia kaipasi järjestelmä, miten kansanvallan päätöksiä oikein tehdään.
Jakobson antoi viimeiseksi jääneen tv-haastattelunsa Saksojen yhdistymisen 20-vuotispäivän merkeissä vuonna 2010. Käy ilmi, miten hänen ajatuksiinsa DDR:n kohtalosta vuonna 1988 oli suhtauduttu. Jakobson oli tuolloin pitänyt puheen, missä hän oli epäillyt, ettei Itä-Saksalla sosialismin romahtaessa enää olisi tulevaisuutta. "Oli useita ihmisiä, jotka olivat sitä mieltä, ettei pitäisi puhua. Ei pitäisi puhua", hän sanoo haastattelussa hymähtäen.
