Hyppää pääsisältöön

Iskelmä-Suomi: Mä joka päivä töitä teen - haastattelussa Anssi Nykänen

Matti ja Teppo Ruohonen
Matti ja Teppo - Tekstiilikaksoset Matti ja Teppo Ruohonen Kuva: Alvar Kolanen matti ja teppo

Jokainen musiikin genre synnyttää omat taustamuusikkolegendansa ja Suomen kokoisessa maassa ne legendat yleensä toimivat soittavat oikeastaan kaikkea maan ja taivaan väliltä, jos mielivät itsensä soittamisella elättää. Yksi suomalaisen musiikin konehuoneen legendoja on rumpali Anssi Nykänen, jonka CV:stä löytyy kaikkea basisti/säveltäjä Pekka Pohjolasta iskelmätähti Paula Koivuniemeen ja underground-konemusaan K-X-P:n riveissä.

"Mulla on aika kummallinen musiikillinen tausta, koska olen viiden vanhasta joutunut kuuntelemaan veljeni takia Jimi Hendrixiä ja Creamiä. Varmaan se varhaisin muisto on se, että on radiosta sattunut kuulemaan iskelmää ja miettinyt, 'ahaa, tällaistakin musaa on olemassa'. Kyllähän mä aloin jo kymmenen tai yhdentoista vanhana heittämään humppakeikkaa."

Sitä ei siis tullut lapsena kuunneltua kotona?

"Ei oikeastaan, mutta ei se mulle koskaan mikään kirosanakaan ollut. Veli tosiaan soitti kitaraa ja sillä oli selkeä setti: Cream, Traffic, Muddy Waters, Rory Gallagher… Ihan sitä klassikkokamaa. Sitä tuli kuunneltua nuorena. Aina kun veli lähti pois himasta, mä menin salaa kuuntelemaan ja yritin ujuttaa ne levyt takaisin just samaan kohtaan mistä otin.

Isä tykkäsi enemmän swing-tyylisestä musasta. Dallapésta. Se on sinällään ihmeellistä, koska me ei oltu mitään kaupunkilaisia vaan tosi maalta, Keski-Suomesta. Mutta on niitä mieleen jäänyt, kuten esimerkiksi Läähätän ja läkähdyn. Sen kun kuuli, niin alkoi heti miettiä, että mitä ihmettä tämä on…"


Markku Karjalainen on vanttera voimapussi.

"Pakostihan sieltä on vuosien varrella altistunut upeille tangoille ja Katri Helenan klassikoille. Mä luulen, että se on aika alitajuista mulla. En muista yhtä biisiä tai ajanjaksoa, johon liittyisi sellainen 'nyt alan kuuntelemaan iskelmää' -hetki. Kyllähän nämä ovat osa jokaisen koskaan radion avanneen suomalaisen kokemusta.

Yleisesti ottaen ehkä enemmän jäänyt mieleen hahmot kuin biisit. Fredi erottui sekä hahmona että laulajana. Siitä kuuli heti, että se on kova laulaja."

Iskelmä-Suomi esittää: Mä joka päivä töitä teen. 20 iskelmää työn sankareilta ja rautaisilta ammattilaisilta.

Ja onhan Fredin musiikkikin ihan omalla tasollaan monesti.

"Nimenomaan!"

Soittamisen aloitit kuitenkin rockin parissa?

"Joo, ihan selkeästi. Ja olin jossain vaiheessa teininä tosi puritaaninenkin sen suhteen. En kuunnellut juurikaan suomalaista musiikkia, varsinkaan suomirockia. Ainoastaan amerikkalaista. Olin tosi tiukkis. Mutta se johtui lähinnä siitä, että halusin selvittää itselleni, miten se musiikki toimi eli istuin pihamökissä kelanauhurin kanssa ja soitin samoja biisejä uudestaan ja uudestaan.

Rockin kauttahan se lähti, mutta kun lähti sinne humppakolmion keikoille pikkupoikana, niin aika nopeasti tajusi ne tilanteen lainalaisuudet. Ajauduin siihen hommaan ihan vahingossa isän hirviporukan kautta. Siellä oli haitaristi, jonka bändistä puuttui rumpali. Ne opetti aika nopeasti, miten niitä biisejä soitetaan ja mistä on kysymys. Ja tässä tuli se alitajunta sitten mukaan kuvioon. Eli niitä osasikin jo soittaa, koska oli radiosta kuullut sitä soundia. Humppa oli siihen the thing."

Mitä matskua te veditte?

"Kauhasen Lasse oli haitaristi ja sillä mahtava keikan kaari. Sen tajusi jo aika nuorena, että miten se toimii. Aluksi vedettiin jenkkaa, valssia ja humpat, ja sitten aina siinä vaiheessa, kun haitaristi oli käynyt ”kulman takana” ja In The Mood lähtee, niin siitä tiesi, että nyt on kovat meiningit."


Hiukan erilainen versio standardista.

"Mä olin 12 ja vuosi taisi olla 1977. Jätkän humppa oli iso hitti lavoilla."


Perusasioiden äärellä.

Eli samalla draaman kaarella kuin muutkin?

"Joo, siis eihän se mitään Allman Brothersia tai Little Featiä ollut, mutta jälkeenpäin on monesti huomannut, että siitä on ollut aika paljon hyötyä. Se oli helvetin hyvä koulu. Sen 'glamourin' tajusi heti ekana päivänä, kun istui autossa pikkupoikana, likistettynä pieneen tilaan basarin viereen. Varsinkin nyt, kun on päässyt soittamaan niinkin hienoon bändiin kuin Dallapé, niin tajuaa miten tärkeitä asioita siinä oppi. Kyllä se palo soittamiseen lähti näistä jutuista."

Se oli varmaan hauskaa hommaa siinä iässä.

"Kyllähän sillä sai ostettua aika paljon enemmän suklaata ja tikkareita kuin normaalilla viikkorahalla. Ja leluja. Yksi tärkeä juttu, jonka huomasin noina vuosina oli, että ne mua huomattavasti vanhemmat kanssasoittajat kyllä diggasivat siitä meiningistä, joka mun soittoon tuli rokkipuolelta. En mä osannut muullakaan tavalla sitä humppaa soittaa. Silloin tajusi, että se meininki on tärkein ja ettei rokkipuoli ei mitenkään eroa tanssimusasta. Kumpaakin voi soittaa samalla etukenolla. Ja kyllähän tuon lajin kovimmissa haitaristeissa on usein enemmän rokkia kuin rokkijätkissä. Eli tajusin humppakolmiossa soittaessani, että se mun sapluuna oli aika hyvä."

Piditkö missään vaiheessa taukoa humppahommista soittajana?

"Kyllä mulla oli pari vuotta, jolloin soitin vain omissa bändeissä, mutta kyllä meillä oli jo lukiossa bändi, jossa soitettiin kapakoissa. Säestimme Kari Tapiota, Mattia ja Teppoa ja muita vastaavia.

Muistan ekan keikan Kari Tapion kanssa, Äänekosken Hirvessä. Olin 16- tai 17-vuotias. Keikka alkoi ja Klabbi tuli lavalle ja ilmeisen kova viikko oli takana. Kääntyi muhun ja sanoi: ”Preeriakomppi. Lähtee yy-kaa-koo-nee!” Mä istuin siinä kapulat kädessä, huuli pyöreänä ja mietin, että mitä ihmettä. Onneksi tajusin soittaa sitä dunkku-dinkki-dunkku-dinkki -rytmiä. Klabbi katsoi taakseen, nyökkäsi ja sanoi: ”Hyvä.” Sittemmin meistä tuli kaverit. 10 tai 15 vuotta myöhemmin.

Arja Koriseva tuli jossain vaiheessa bändin solistiksi. Ennen kuin hänestä tuli THE Arja Koriseva. Tämä oli joskus 1984 tienoilla."


THE Arja Koriseva vuonna 1989.

"Teimme pari vuotta keikkaa ja sitten jossain vaiheessa huomasin asuvani Mannerheimintiellä Helsingissä."

Aiemmasta sanomastasi huolimatta, tuleeko mieleen mikä oli ensimmäinen iskelmäbiisi, jota ihan oikeasti rakastit?

"Kyllä Katson autiota hiekkarantaa on sellainen. Se on todella hieno biisi ja tietynlainen ajankuva jos soittamisesta puhutaan. Siinä on sen ajan svengi."


1970-luvun lopun svengi.

"Rauno Lehtisellä oli ihan mieletön määrä todella hienoa viihdemusaa, sellaisella Burt Bacharach -otteella, kuten Valot kaupungin. Jos sitä kuulee sattumalta, niin ei missään vaiheessa ajattele, että tämä kuulostaa suomalaiselta."


Maailmanluokan menoa

"Toiset meistä on myös ihan klassikko, sekä Laila Kinnusen Jobimin tyyliin tekemä että Pepe & Paradisen oma."


Yksi suurimpia suomalaisia sävellyksiä.

Mikä on kaikkien aikojen lempi-iskelmäsi?

"Mulla ja sisarella on sama heikko kohta: Tapio Heinonen. Huikea artisti. Keikkabussissa on vapaapäivinä herkässä tilassa Heinosta kuunneltu ja itketty. Jos yhden biisin saa vaan valita, niin tämä olisi. Ihan helvetin hieno laulaja. Uniikki soundi. Klabbi diggas tosi paljon Heinosesta myös."


Heinosen tulkintaa vuodelta 1970.

"Klabbi levyttikin En kadu mitään. Klabilla oli tapana tulla studioon ja se tiesi, että mäkin diggaan. Molemmat sai mahtavan meiningin kun se veti sen. Soitteli vielä miksauksistakin ja piti puhelinta kaiuttimien lähellä, että 'Kuuntele! Kuuntele!' ".

Oliko se tyypillistä, että laulaja tulee studioon? Mä olen kuullut, että aina ei soittaessa edes välttämättä tiedetty, kenelle sitä biisiä tehdään?

"Joo, totta kai yleisintähän tuo oli, kun tehtiin iskelmäpohjia. Ei tuottajakaan aina tiennyt, kenelle se oli loppujen lopuksi menossa."

Vähän sellainen jamaikalainen lähestymistapa?

"Heh. Nimenomaan.

Periaatteessahan sitä tiedettiin, kenelle sitä levyä tehtiin, koska yksissä sessioissa kuitenkin äänitettiin aina useita biisejä, mutta sitten yhtäkkiä se saattoikin olla ihan eri artistin levyllä. Ja sitten kun tietokoneelle äänitys yleistyi, niin sen yhteen biisin soitetun rumpuraidan saattoikin kuulla ihan muussa biisissä.

Mutta, joo, harvoin artisti oli paikalla. Klabbi oli sellainen, joka halusi olla paikalla. Ja Matti ja Teppo. Mutta ne ovat erikoistatapauksia. Matti tekee itse biisit ja ne ovat helvetin tarkkoja nimenomaan siitä ns. groovesta. Mä kutsun sitä atomigrooveksi. Ne haluaa, että se ajaa koko ajan vähän. Vaikka soittaisi koneiden kanssa, niin pitää ajaa. Se on aina sillä rajalla, ettei mene yli ja niissä sessioissa tulee hiki. Hirveä meininki täytyy olla koko ajan. Se on hienoa ja kunnioitettavaa. Niillä on ihan oma soundi. Sellaista ei ole kellään muulla ja musta se on ihan oma genrensä: Matti ja Teppo -musiikki. Soittaessa tuntuu, että siinä on koko ajan tosi aggressiivinen meininki."


Tässä mennään sillä rajalla.

"Niiden kanssa on kyllä nastaa tehdä musiikkia. Ne välittää tästä hommasta eikä niille mene pohja läpi, jos sitä niiden meininkiä ei ole."

Milloin aloitit iskelmäsessiohommat?

"Ensimmäinen taisi olla Kirkan Surun pyyhit silmistäni pois."


Kirka ensiesittää klassikon.

"Kitaristi Juha Björninen suositteli mua sinne. Sillä tavalla se lähtee. Joku suosittelee sua ja sitten sä olet uutena naamana hetken muodissa, mutta sitten se tasautuu.

Mä en ollut enää sitä soittajakantaa, joka soittaisi ainoastaan studiossa. Soitin kyllä tosi paljon studiossa ja soitan vieläkin jonkin verran. Teen siis musaa koko ajan, koska olen musadiggari en voisi kuvitella olevani tekemättä."

Et tule tekemään samaa kuin Heikki Laurila ja laittamaan soitin naulaan heti, kun eläkeikä koittaa.

"En. Ei tule käymään niin. Mä taidan kuolla rumpujen sekaan pihamökkiin.

Siihen aikaan tehtiin aika paljon iskelmäkeikkaa, mutta mä olin aina jossain bändissä tai olin rock-kuvioissa tai jonkin muunlaista musiikkia. En ole siis koskaan erottanut niitä tyylejä toisistaan, koska ainahan sitä yritetään soittaa mahdollisimman hyvin ne jutut. Onneksi tykkään kaikenlaisesta musiikista. Se tekee soittamisen helpommaksi."

Teetkö yhä iskelmähommia vai jäikö se 1990-luvulle?

"Kyllä mä teen vielä. Olen ollut mm. Paula Koivuniemen bändissä seitsemän vuotta."


Nykänen kannuttaa. Koivuniemen tausta Provinssirockissa.

Se on muuten käytännössä sama bändi kuin Nylon Beatin taustalla.

Rajat ovat aika häilyviä.

"Niin, jos ajattelet Himos Festivaalia, joka on rock-festivaali. Sitten viikkoa myöhemmin on Himoksella iskelmäfestivaali ja puolet artisteista on samoja. Ja yleisössä on aika paljon samaa jengiä. Yö voi soittaa kummallakin. Samoin Popeda. Ja se mitä iskelmäradio soittaa nykyään, olisi ollut parikymmentä vuotta sitten poppia. Nyt se menee ihan täydestä iskelmänä."

Jenkeissä uusi country kuulostaa huomattavan usein 1980-luvun stadionrockilta.

"Se on Amerikan perusmusiikkia, jota siellä on tehty iät ja ajat. Lisäämällä siihen viulun, siitä tulee countrya."

Onko hommien tekeminen muuttunut paljon vuosien varrella?

"Mulla oli onnea ja aloitin sellaisena aikana, että oli vielä isompia bändejä studiossa, eli tehtiin kunnon komppisessioita: basso, pari kitaraa, kiipparit ja rummut. Nykyään löytää itsensä yksin studiossa aika usein. Porukka tekee tosi paljon kotonaan, koska niitä tiedostoja on helppo siirtää, mutta rummut täytyy aina tehdä jossain huoneessa ja hyvillä mikrofoneilla, eli se ei ole muuttunut.

Onneksi en tajua tekniikasta mitään. Muuten mullakin olisi pihamökissä ollut jo iät ajat sellaiset kamat. Musta on kiva, jos on edes se äänittäjä, jonka kanssa jauhaa paskaa. Ja joltain voi kysyä, että mitä mieltä on. Itse saattaa jäädä junnaamaan jotain täysin epäolennaista. Ja onhan tuo osien leikkely tietty muuttanut asioita aika paljon. Mutta lähtökohta ei ole muuttunut. Kaikki yrittävät yhä tehdä mahdollisimman hyvän levyn mahdollisimman hyvillä biiseillä."

Millaista tulevaisuutta toivot iskelmälle?

"Hyvää. 1990-luvulla povattiin iskelmän kuolemaa, koska kaikki halusivat soittaa rokkia, mutta nyt se on taas pinnalla ja kaikenikäiset diggaavat. Ja sitä, miten ei tule enää uusia kiinnostavia artisteja, mutta aina niitä tulee. Jos puhutaan starboista, niin ovathan ne aika pitkälle Katri Helenaa, Jari Sillanpäätä, Arjaa ja muita, niin ne ovat vielä aika vanhaa perua, eli uusia ei sillä saralla ole syntynyt. Mutta jos ajatellaan vaikka Suvi Teräsniskaa, niin se on hyvä laulaja ja sillä tulee olemaan pitkä ura. Se on sen oloinen, että se haluaa laulaa. Erikssonin Anna on pysyvä ihan omaa jääräpäisyyttään."

Robinilla voisi aikuisempana olla potentiaalia tällä saralla.

"Ihan varmaan, jos se haluaa vielä teini-iän jälkeen jatkaa. Eli kyllä ne uudet tähdet sieltä tulevat. Musalla on hieno tulevaisuus ja iskelmällä myös, koska iskelmä on musaa."

  • Anssi Kelan lyriikka vakuutti ja liikutti

    Anssi Kela löysi vanhan menestysreseptin

    Tällä kertaa kokonaan kotimaisessa Levylautakunnassa oli mukana monen hittiartistin uutta tuotantoa. Uusia lauluja olivat kuuntelemassa Diandra, Samuli Laiho ja Pekka Laine. Äänestyksen tulos ja kommentit 1. Anssi Kela: Ilves 26 pistettä (Anssi Kela) Diandra: Ei tätä voinut ruveta analysoimaan, jäi vaan kuuntelemaan. Tarina vei heti mukanaan.

  • Kylie Minoguen kantrivalssi ja Maj Karman rokkileka

    Kylie Minoguen kantrivalssi Levylautakunnan voittaja

    Levylautakunnan arvioille alttiiksi valikoitui viikon uutuuksista mm. Australian lahja pop-maailmalle, tuore laulaja-lauluntekijä ja kotimainen rokkijyrä. Arvionsa antavat Ylen Juha-Pekka Sillanpää, Susanna Vainiola ja Jyrki Koskenseppä. Äänestyksen tulos ja kommentit 1.

  • Kolme sointua riittää tangokuninkaillekin

    Tangokuninkaat Jukka Hallikainen ja Marko Maunuksela

    Tangokuninkaat Jukka Hallikainen ja Marko Maunuksela ovat yhdistäneet voimansa duoksi, joka alkaa keikkailla yhdessä ja levyjäkin on tekeillä. Levylautakunnassa Marko ja Jukka saavat arvioitavakseen viikon uutudet. Tämän duon täydentää trioksi toimittaja Maija Salminen. Pisteet ja kommentteja 1.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua