Mistä jälkeemme jättämästä tunnistamme itsemme? Emme pääse puusta pitkälle tutkailemalla tahmaisia sormenjälki ikkunassa tai katsomalla sohvalle kasaantuneita karvoja. Mutta aivomme tietävät tasan tarkkaan miltä me haisemme.
Tämä on todistettu Saksassa juuri ensimmäistä kertaa. Tunnistamme oman uoksumme tietyistä MHC-proteiineista, jotka ovat sukua eläimiä parinvalinnassa johdattaville molekyyleille. Myös me ihmiset voimme erottaa klyyvarimme avulla itsemme ja toisemme.
Lähes jokaisen solumme pinnalta löytyvät MHC-proteiinien aminohappoketjut toimittavat tietoa kehon immuunisysteemille. Ne kertovat, että tässä näin ovat meille kuuluvat solut. Meillä jokaisella on uniikki proteiiniyhdistelmämme ja tunnistamalla omat solumme pystymme suojautumaan paremmin vierailta taudinaiheuttajilta ja soluilta. Tiedemiehet ovat havainneet, että MHC-molekyylit edistävät viestintää niin eläinten kuin ihmistenkin välillä. Jo vuonna 1995 tutkijat suorittivat hajutestin naisille miesten hikeä tippuvien t-paitojen avulla. Kokeessa kävi ilmi, että sukat naisten jaloissa saivat pyörimään miehet, joiden MHC-geenit poikkesivat naisten omista. Tässä suhteessa olemme aivan samanlaisia kuin rapakoissa polskivat kalatkin, esimerkiksi piikkikalat valitsevat kumppanin samalla keinolla
Vastikään suoritetuissa testeissä naiset pääsivät haistelemaan tseään. Naisille annettiin suihkun jälkeen testattavaksi kahta eri dödöä, joista heidän piti valita miellyttävämpi. Toinen tuoksu oli tavallinen hajuvesi, mutta toiseen hajuun oli sekoitettu naisten omia MHC-proteiineja. Juuri tämän jälkimmäisen hajucocktailin naiset havaitsivat nokkaansa paremmaksi. Vain tupakoitsijat ja flunssaa potevat valitsivat hajun, jossa ei ollut tippaakaan heitä itseään.
Hajuvesitesteissä on siis huomattu, että haluamme tuoksua itseltämme. Luulisi siis, että meille olisi epäluonnollista purjehtia nenäkarvoja kärventävien hajuvesipilvien sisällä. Mutta ei, tavaratalojen parfyymiputelit antavat lisätehoa luonnolliselle ödöörillemme, sillä synteettiset hajuvedet vahvistavat luonnollisia aromejamme. Tästä syystä meillä on siis jokaisella oma makumme hajuvesien suhteen, sinun MHC-geenisi ovat ehkä kuin luotu yhteen ruusun kanssa kun sen sijaan parhaalle kaverillesi passaa parhaiten vanilja. Me emme myöskään halua, että toiset tuoksuvat meiltä. Eli ei kannata ihmetellä jos pollasi keittää ystäväsi pirskauttaessa kyläillessään ranteilleen sinun ruusuparfyymia.
Tutkijat ovat myös nuuskineet naisten aivoja magneettikuvauksen avulla. Henkilön haistaessa omia MHC-molekyylejään aivoissa aktivoitui aina tietty alue. Tutkijat eivät kuitenkaan osaa sanoa, mitkä reseptorit nenässämme hoksaavat MHC-hajut sillä meiltä ei monien eläinten tapaan löydy toimivaa vomeronasaalielintä. Tämä hajuaistin lisävaruste auttaa eläimiä bongaamaan muun muassa feromoneja eli kemiallisia signaaleja. Meidän vomeronasaalielimemme surkastuu jo sikiökehtityksen aikana, mutta ehkäpä on ihan hyvä niin. Emmepä ainakaan villiinny nuolemaan koirien tapaan toisiamme vaikkapa bussissa haistaessamme, että vieruskaverin housuissa on kaksi viikkoa vanhaa makkarakastiketta.
Myös kehomme muilla molekyyleillä voi olla vaikutusta yksilölliseen hajuumme ja tuoksumieltymyksiimme. Lisäksi meissä pesivät mikrobit voivat tuoda oman pikantin lisänsä tuoksucocktailiimme. Kaikista ominaistuoksujemme kommervenkeista tiedemiehetkään eivät ole kuitenkaan vielä päässeet hajulle.
Blogi on kirjoitettu Prisma Studion jutun pohjalta. Hajuja käsittelevä jakso katsottavana tässä:
