Petra Himberg
Yle
Lokakuun koleus jäi ikkunan taakse, hymy oli herkässä ja tunnelma käsinkosketeltava, kun jazzsuuruus Bill Evans trioineen heitti pienen, mutta täysipainoisen keikan lauttasaarelaiskodissa vuonna 1969. Tämä ainutlaatuinen tallenne tunnetaan musiikkipiireissä hyvin ympäri maailman: kulttisuosioon noussut esiintyminen ihastuttaa faneja musiikin ja hyvän haastattelun lisäksi myös ulkoisista syistä. Ilkka Kuusiston olohuone tarjosi sille erinomaiset, skandinaaviset puitteet.
Maailmankuulu jazzpianisti vieraili Helsingissä lokakuussa 1969 melko vastikään muodostamansa kokoonpanon kanssa. Kun kävi ilmi, että hän suostuu soittamaan ja puhumaankin myös tv-kameralle, valikoitui ohjelmantekopaikaksi Yleisradiossa tuolloin työskennelleen jazzmies Ilkka Kuusiston olohuone.
Vieraiden, isäntäväen, täyspitkän flyygelin ja kameroiden lisäksi olohuoneeseen mahtui myös pieni joukko suomalaisia alan harrastajia. Keskustelua Evansin kanssa veti toimittaja Erkki Toivanen. Evans vastasi kysymyksiin rauhallisesti, ajatuksella.
Suomalaisia kiinnosti mm. tietää, miten pitkälle "älyllisyys" voi jazzissa mennä. Evans palautti keskustelun maan pinnalle toteamalla, "ettei jazz ole älyllinen prosessi". Älyä käytetään hänen mukaansa materiaalin ja välineiden oppimiseen, mutta sitten "on soitettava monta vuotta kehittyäkseen niin, että sen kaiken voi unohtaa".
Minimalistisesta soittotyylistään tunnettu Evans kertoi myös tavoittelemastaan muotokielestä. "Muusikko soittaa ensijaisesti itselleen. Itse en pidä runsaudesta, kuvioinnista. En halua panna ihmisiä tai itseäni pohtimaan soittoani."
Avantgarde-jazzia hän piti "terveenä, mutta järjestäytymättömänä" ilmiönä. Liiallisessa vapaudessa piili hänestä se vaara, että soittaja alkaa ilmaista itsestään liian henkilökohtaisia tunteita. Oli tehtävä valintoja, sillä muuten soittaja voi olla "yhtä itsekeskeinen kuin kehdossaan itkevä lapsi". "Lapsi kieltämättä ilmaisee itseään, mutta ei se silti ole taidetta."
Klassisen musiikin säveltäjistä Evans mainitsi erikseen Bachin, jonka harjoittamisella hän Kuusiston tiedon mukaan pitkälti ylläpitikin teknistä ammattitaitoaan. Kuusisto ja Evans ehtivät keskustella myös klassisen musiikin ja jazzin raja-aidoista: Evansin mukaan sellaista ei ole, vaan molemmat ovat yhtä arvokkaita, jos niiden taiteellinen kunnianhimo on samalla tasolla.
Bill Evans Trio esitti Kuusistoilla kolme kappaletta: Johnny Mandellin musiikkia elokuvasta Emily, Burt Bacharachin ja Hal Davidin musiikkia elokuvasta Alfie sekä Miles Davisin sävellyksen Nardis.
Muusikko soittaa ensijaisesti itselleen. Itse en pidä runsaudesta, kuvioinnista. En halua panna ihmisiä tai itseäni pohtimaan soittoani.
Minusta hän puhui viisaan ihmisen ehjiä ajatuksia. Kysyin, onko musiikilla kaksi eri kieltä, klassinen ja jazz. Hän vastasi että ei, kaikki on yhtä ja samaa kieltä. Ero on prosessoinnissa, siinä miten se musiikki syntyy.
Keikan päätteeksi Evans kiitteli Kuusiston Bösendorfer-flyygelin sointia. Kohtaaminen Bösendorferin kanssa jätti Evansiin jälkensä: aiemmin Steinwayn nimiin vannonut mies sanoi Kuusistolle aikovansa nyt hankkia itselleenkin Bösendorferin, Kuusisto kirjoitti myöhemmin kirjassaan Sävelten siivilä – musiikillisia kohtaamisia (2011).
Evansin poikkeuksellinen keikkataltiointi esitettiin televisiossa ensimmäisen kerran vasta vuotta myöhemmin, lokakuussa 1970.
Bill Evans Trio osoittautui pitkäikäiseksi
Bill Evans Triossa soittavat taltioinnissa hänen itsensä lisäksi basisti Eddie Gomez sekä rumpali Marty Morell. Kokoonpano osoittautui pitkäikäiseksi: he soittivat yhdessä liki vuosikymmenen. Yhtye oli ensimmäinen pitkäaikainen ja Evansia musiikillisesti tyydyttävä kokoonpano: etenkin Gomezista hänen kerrotaan löytäneen arvoisensa ja asialleen omistautuneen soittokumppanin.
Bill Evans Trio Helsingissä 1969
