Hyppää pääsisältöön

Vanhemmat – nuo rohkeat pelkurit!

Kun nukutan lapset omiin sänkyihinsä iltaisin, pelkään yöllä syttyvää  tulipaloa. Miten ehdin noutaa molemmat lapset omista sängyistään ja pelastaa meidät kaikki? Järjellä ajatellen voimme yhtä hyvin koko perhe tukehtua samaan sänkyyn täysin tietämättöminä edessä olevasta kuolemasta - mutta se ei kuitenkaan pelota minua yhtään niin paljon.

Pelko muutti asumaan minuun noin kahdeksan vuotta sitten. Odotin silloin esikoistani ja raskaus sai minut ymmärtämään, ettei ole enää yhdentekevää kävelenkö liikenteessä päin punaisia. En ole enää vastuussa vain itselleni siitä, mitä syön tai minkälaista ilmaa hengitän. Joku minun sisässäni joutuu hengittämään tuota samaa ilmaa. Siirryin vastuun aikakauteen. Vastuu herätti pelon ja huolen. 

Pikkulinnutkin olivat uhka lapseni selviytymiselle

Järjettömin pelkoni oli varmasti päätös, etten voi lintujen takia nukuttaa lastani vaunuissa ulkona. Lintujen?
Lapsen ollessa pieni nimitin pelkoa kädestäpitämispeloksi: Jos vain pitäisin lapsesta kiinni, hänelle ei pääsisi käymään mitään. Hän ei ehtisi juosta auton alle suojatiellä, häviäisi ruokakaupassa eikä hukkuisi uimahallissa. Pelot olivat jo tuolloin absurdissa mittakaavassa. Pelkäsin lapsen liukumäestä tippumista lähes yhtä paljon kuin lapsen sieppaamista. Järjettömin pelkoni oli varmasti päätös, etten voi lintujen takia nukuttaa lastani vaunuissa ulkona. Lintujen?

Myöhemmin pelkäsin, että lasta kohdeltaisiin kaltoin päiväkodissa. Mietin, jääkö hän ilman kavereita tai tipahtaako hän keinusta. Entä jos hän eksyy päiväkodin joulukirkossa? Onneksi en puhunut hoitohenkilökunnalle kaikista peloistani. Hoitajat ovat varmasti huokailleet ja repineet hiuksiaan lievempienkin pelkojeni kanssa!

Kun lapseni alkoi liikkua yksin ulkona, olin (ja olen) tiukkis säännöistä: Pysähdy ennen suojatietä ja taluta pyörä yli. Älä puhu vieraille aikuisille. Ison autotien yli ei ole lupaa mennä. Kotiintuloaika on ehdoton. Älkää kiipeilkö kalliolla, ainakaan sillä korkeimmalla. Ilmoita, jos menetkin ystävän luo sisäleikkiin. 

Lapselle ostettiin kännykkä yhtä paljon lievittämään minun tuskaani kuin vastaamaan hänen tarpeisiinsa pienenä koululaisena.

Kerran en saanut lastani kiinni puhelimesta lähes kahteen tuntiin koulun jälkeen. Kuulin, kuinka läheiselle tielle ajoi hälytysajossa oleva ambulanssi. Menin paniikkiin ja hälytin apuun lähes koko suvun. Lapsi tuli hieman myöhemmin kotiin iloisena ja posket punaisina: hän oli ollut laskemassa lumikasassa peppumäkeä. Paniikki oli (taas) turha. 

Olen se hysteerinen äiti, tiedän!

En voi tehdä mitään töistä käsin, jos joku hullu päättää painaa kaasua lapseni kohdalla. Tiedän, että minun täytyy antaa lapseni opetella itsenäistymistä, muuten hän ei opi sitä. Yritän opettaa, että vapaus on vastuuta. Ei auta, pelkään silti. 

Sitten minulle läheinen ihminen kertoi pelkäävänsä, että kohdussa olevalle vauvalle kävisi jotakin. 

Sanoin hänelle, että hedelmöittymisen hetkestä aina siihen asti, kun itse kuolet, tulet pelkäämään lapsesi puolesta.
Sanoin hänelle, että hedelmöittymisen hetkestä aina siihen asti, kun itse kuolet, tulet pelkäämään lapsesi puolesta. Parasta tottua siihen ja ottaa tunteesta niskalenkki. 

Tajusin, että sanoin nuo sanat myös itselleni. On aika päästää pelosta irti. On aika kahlita pelko ja luottaa, että elämä kantaa. Ja ymmärtää, että oma pelkoni ei saa lastani pysymään hengissä. 

En ole yksin pelkoni kanssa. Me kaikki vanhemmat pelkäämme lastemme puolesta, toiset ehkä hysteerisemmin tai avoimemmin kuin toiset. 

Eikä pieni pelko ole pahitteeksi. Se pitää meidät varpaillaan ja emoaistit hereillä! 

Tehköön elämä meistä vanhemmista, uusista ja vanhoista, rohkeita pelkureita! 

Linkit:

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Vanhemmuus