Hyppää pääsisältöön

Peter von Bagh sukeltaa taiteilijoiden elokuvamuistoihin

Peter von Baghin toimittamassa ohjelmasarjassa tavataan suomalaisia taiteilijoita, jotka verestävät elokuvamuistojaan Tarzanista La Stradaan.

Elävän arkiston julkaisemat haastattelut koostuvat vuonna 1981 valmistuneen sarjan työnauhoista. Ne ovat lähetettyjä jaksoja pidempiä.

Kalle Holmberg

Von Baghin ensimmäisenä vieraana on ohjaaja ja näyttelijä Kalle Holmberg, joka kertaa lapsuudenmuistojaan Johnny Weissmüllerin Tarzaneista. Elokuvan jälkeen poikaporukassa huudettiin heikommalle osapuolelle: "natsi, natsi!"

Nuori Holmberg vaikuttui myös Hopalong Cassidy -länkkäreistä, jotka kytkeytyvät ohjaajalle tärkeään turpakosketuksen ideaan. Hevosen kanssa tarvittiin samaa läsnäoloa ja herkkyyttä kuin näyttelijän ohjaamisessa. Holmbergin mielestä tämä herkkyys on vanhemmassa suomalaisessa elokuvassa ollut huonoilla kantimilla. Tauno Palolla oli kyllä suurenmoista läsnäoloa ja charmia, jota ajan ohjaajat eivät täysin hyödyntäneet.

Holmberg ylistää Orson Wellesiä ja Kolmatta miestä, jota hän pitää Citizen Kanen lisäksi neron toisena suurtyönä. Kunniamaininnan ansaitsee elokuvan käsikirjoittaja Graham Greene. Holmberg arvostaa myös Lucino Viscontia ja hänen kykyään osoittaa, että teatterilla ja elokuvalla on paljon yhteistä. Robert Altmanin parjattu elokuvasovitus Raymond Chandlerin Pitkistä jäähyväisistä saa kiitosta syväluotauksena amerikkalaiseen atmosfääriin.

Pentti Holappa

Kirjailija ja runoilija tutustui elokuvaan kansakoulua käydessään. Ensimmäinen elokuvakokemus oli Läntisen solan sankarit -niminen lännenelokuva.

Vaikuttavinta elokuva on Holapan mielestä ollut 1950-luvulla, kun italialainen neorealismi mullisti tavan kuvata köyhien ihmisten todellisuutta. Helsinkiin muuttanut parikymppinen Holappa piti Vittorio De Sican Polkupyörävarkaasta, mutta Fellinin La Strada "osui kuin nyrkki palleaan." Myös Viscontin, Pasolinin ja Resnais'n teokset tekivät vaikutuksen.

Holappa pohtii tekijöitä, jotka synnyttävät suuria elokuvia: ohjaajan maailmankuvan tulee heijastua elokuvasta, jotta teokseen kiteytyisi oma filosofinen maailmansa. Holappa myös kritisoi kotimaista elokuvaa tällaisen filosofisen totuuden puutteesta. Elokuvanteko muistuttaa kirjan kirjoittamista. Niinpä ohjaajalla tulee olla jonkin asteista kirjailijakykyä, jotta elokuvasta tulisi hyvä.

Kaisa Korhonen

Teatteriohjaaja ihmettelee, miten 1950-luvulla lapsena nähdystä kuuseikkailuelokuvasta tulikin todellisuutta 1960-luvulla: "Kaikki tapahtui juuri kuin elokuvassa."

Elokuvissa käynti oli nuorena outoa, jännittävää, syntistäkin. Korhonen uskoo tämän johtuvan ajan kasvatuksesta, mutta kyllä elokuva saattoi olla oikeasti syntiä; ainakin monet nuorena nähdyistä elokuvista olivat Korhosen mielestä roskaa. Varsinainen suhde elokuvaan syntyi, kun Korhonen oli 15-16-vuotias – silloin elämässä oli vain elokuva.

Suureksi tekijäksi Korhonen nostaa Alfred Hitchcockin, joka ymmärsi, että kaikki koettu on kuvitelmaa. Hitchcockin elokuvien epätodellinen maailma tuo ne lähelle teatteria. Todellisuutta ei yritetäkään jäljitellä; sen sijaan tyylitellään ja leikitään taiteenlajilla. Korhonen ihailee Holapan tavoin myös italialaisia neorealisteja, etenkin Rosselinia ja Felliniä. Erityismaininnan saavat Rosselinin Paisa ja Fellinin kauhuvisio Toby Dammit.

Jouko Turkka

Ohjaajan ensimmäiset elokuvakokemukset syntyivät Pirkkalan työväentalolla, jossa näytettiin kiertäviä Suomi-filmejä. Turkka uskoo, että monet vieraisiin asioihin liittyvät käsitykset ovat syntyneet elokuvista. Elokuva muodosti kuvan naisista ja Ambomaan kylistä, tuntemattomasta ja kielletystä maailmasta, johon päästiin sisään huijaamalla elokuvateatterin portsaria. Elokuva yhdistyy Turkalla ennen kaikkea syntiin ja iloon, ei pelkoon.

Elokuva on Turkalle ollut aidompaa kuin teatteri tai musiikki, joita ohjaaja on pitänyt "ämmämäisinä". Kirjallisuus, filosofia ja elokuva ovat edustaneet "ravintolan karvalakkipuolta"; niistä on kehdattu keskustella miehisemmässä seurassa. Vaikka Turkka on suuri elokuvan ystävä, hän on suuntautunut teatteriin, koska on halunnut tuoda siihen elokuvista tuttua miehisyyttä.

Elämää ennen elokuvaa ei Turkan mukaan voi edes kuvitella, koska elokuva on muuttanut ihmisten käyttäytymistä. Elokuvat itse ovat saaneet vaikutteita aiemmista elokuvista tai romaaneista. Turkka puhuukin "toisen polven" elokuvista, joita ei saisi tehdä liikaa. Hän itse uskoo, ettei edes kykenisi yhdistelemään aiempien teosten osia, vaan tuo vaikutteita aidosta, epämiellyttävästä elämästä.

Kielletty nautinto

Haastatelluille lienee yhteistä se, että lapsena nähdyt seikkailu- ja lännenelokuvat avasivat oven tuntemattomaan maailmaan. Elokuva oli taiteilijoiden nuoruudessa kielletty nautinto, jota harrastettiin usein salaa. Varhaiset elokuvakokemukset eivät ehkä olleet syvällisiä; muistiin ne ovat kuitenkin jääneet. Vakavammat elokuvakokemukset tulivat myöhemmin, usein italialaisen neorealismin Fellineistä, Pasolineistä ja Visconteista.

Tietolaatikko

Minkä elokuvan ottaisit mukaasi autiolle saarelle?

Kalle Holmberg: Rakastajatar (1952, Jacques Becker)
Pentti Holappa: Alexanderplatz (1980, Rainer Werner Fassbinder)
Kaisa Korhonen: Herra Langen rikos (1935, Jean Renoir)
Jouko Turkka: Decamerone (1971, Pier Paolo Pasolini)

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto