YLE, HS ja ilmastojournalismin kriisi

YLE TV1:n A-studio ja YLEn verkkouutiset kertoivat äskettäin (29.7.), että ilmastonmuutos on pysähtynyt. YLEn jutuissa jopa hämmästeltiin sitä, että Suomen ”hallituksella ei ole suunnitelmia sen varalle, että ilmasto jäähtyisikin”. Tästä alkoi pienimuotoinen kohu, kun esimerkiksi Helsingin Sanomat reagoi uutiseen ensin ”tyrmistyneenä” (30.7.) ja sitten (1.8.) tilannetta selkiyttämään pyrkineellä juttukokonaisuudella. Valitettavasti selkeytyksistäkin jäi selkeys kauas. Kaikesta päätellen suomalainen ilmastojournalismi on kriisissä. Me olemme pulassa.

Kuva: NASA.

Kohua on toki käsitelty muuallakin mediassa, mutta yhteiskunnallisen merkittävyytensä takia YLE ja HS kiinnostavat minua eniten. Käsittelen alla sinänsä positiivisemman tapaus Hesarin ensin.

Tapaus Helsingin Sanomat – ilmastokeskustelun takapakki

Torstaina 1.8. Helsingin Sanomien laaja kolmen jutun kokonaisuus pyrki tekemään selkoa syntyneestä sekavasta tilanteesta. Oliko maapallo lämpenemässä vai ei? Ei vain ihan onnistunut.

On tietysti hyvä, että Hesari pyrkii korjaamaan YLEn ilmiselvää töppäystä. Mutta toisaalta, kyseisen laatulehden päätyminen vielä vuonna 2013 uutisoimaan, että ”ilmasto lämpenee”, on tragikoomista. Tämä on ollut tiedossa jo pari vuosikymmentä. Yhtään kunnianhimoisemmassa toimituksessa YLEn onnettomaan uutisankkaan olisi löydetty vaikka mitä muita, ilmastokeskustelua nykytilassa aidosti edistäviä näkökulmia. Nyt astuttiin useita askelia taaksepäin.

Eniten takapakkia liu’uttiin Jenni Virtasen jutussa Selkoa käppyröistä, jossa hän tarjoili lukijoilleen kaksi huonoa ja kaksi hyvää ”uutista”. Huonot uutiset olivat, että ”il­mas­ton­muu­tos on ole­mas­sa ti­las­to­jen vai­kea­tul­kin­tai­suu­des­ta huo­li­mat­ta”, ja että sen ”tor­ju­mi­sek­si on teh­ty hä­lyt­tä­vän vä­hän”. Ei siis mitään uutta. Ei uutista.

Erityisesti kiinnittäisin kuitenkin huomion sanoihin ”ti­las­to­jen vai­kea­tul­kin­tai­suu­des­ta huo­li­mat­ta”. Rohkenen olla vahvasti eri mieltä. Ei ilmastokysymys ole vaikea. Ei, jos siihen on kunnolla perehtynyt. Silloin se näyttäytyy päinvastoin kristallinkirkkaana kokonaisuutena, jossa kaikki palaset loksahtavat kauniisti kohdilleen.

Jenni Virtasen kaksi hyvää uutista puolestaan olivat, että vuoden sisään, kun IPCC julkaisee viidennen suuren arviointiraporttinsa, ”tie­däm­me taas vä­hän enem­män”, ja että ”kun tiedäm­me enem­män, on hel­pom­pi myös teh­dä jo­ta­kin”. Virtanen tuumasi: ”Mi­tä ilmastonmuu­tos tar­koit­taa il­ma­ke­häs­sä, me­ris­sä ja jää­ti­köil­lä? Näi­hin pe­rus­ky­sy­myk­siin kaiva­taan nyt ki­peäs­ti vas­taus­ta.”

Minullapa on uutinen J. Virtaselle ja Helsingin Sanomille: Me tiedämme jo tarpeeksi. On tiedetty jo vuosia. IPCC:n seuraavassa(kaan) arviointiraportissa asioista perillä oleville tuskin tulee muuta uutta, kuin joitakin sinänsä intresantteja, täydentäviä yksityiskohtia. Ja silti, kaikesta tiedosta huolimatta, maailma ei ole reagoinut. Miksiköhän?

Tulkintoja ja silkkihansikkaita

Suhteessa YLEn uutiseen ilmastonmuutoksen pysähtymisestä Jenni Virtanen kirjoitti näin: ”Osa ne­tin kes­kus­te­li­jois­ta kii­reh­ti tul­kit­se­maan: eh­kä on käy­nyt niin, et­tei ilmas­ton­muu­tos­ta ole­kaan.” Tosiasiassa tulkinta ei tosin ollut ”nettikeskustelijoiden” tekemä, vaan tätähän YLE de facto väitti. Että ilmastonmuutos oli ja meni jo – sikäli kuin sitä koskaan olikaan – nyt voisi ihan yhtä hyvin viiletä.

Itse asiassa YLE jopa kehotti suhtautumaan epäilevästi ”ilmaston lämpenemisen ja hiilidioksidipäästöjen yhteyteen” eli suomeksi sanottuna kasvihuoneteoriaan, jonka se väitti olevan mukamas maailmalla laajankin kiistelyn kohteena. Miksi siis turhat silkkihansikkaat, Virtanen?

Tämän jälkeen J. Virtanen vielä jatkoi: ”Tul­kit­si­joi­ta ei voi syyt­tää. Il­mas­to­tie­de on jo pit­kään jät­tä­nyt ta­val­li­sen ih­mi­sen tuu­lia­jol­le.” Väärin. Taas. Ja pahasti. Nimenomaan tulkitsijoita pitää syyttää, silloin kun tulkinta on tarkoitushakuista ja vääristelevää, mitä se YLEn humpuukiuutisen tapauksessa oli.

Väitteeni on, että juuri näiden ilmastotieteen tuloksia omien tarkoitusperiensä kannalta sopivasti vääristelevien ”tulkitsijoiden” takia maailma ei ole reagoinut. Nämä niin sanotut ilmastoskeptikot, joihin YLEn uutisen kasaan keittänyt ajankohtaisohjelmien toimituspäällikkö Matti Virtanen ilman muuta lukeutuu, ovat jo vuosikymmeniä onnistuneet luomaan ilmatieteen ympärille epävarmuuden ilmapiirin, jonka vuoksi yhä uudestaan hoetaan, että tarvitaan lisää tutkimusta ja että ”kun tiedäm­me enem­män, on hel­pom­pi myös teh­dä jo­ta­kin”. Tämä keino tepsi jälleen. Taas huudetaan lisää tietoa.

Kuolemanvakavaa sabotaasia

Koko tulkitsemis- ja vääristelemissotku alkoi vuonna 1988 Torontossa pidetyn kansainvälisen Muuttuva ilmakehä -konferenssin jälkeen. Siellä ilmakehätutkijat ja maailman johtajat ensimmäisen kerran päätyivät yhdessä vaatimaan, että tarvitaan ”kiireellinen toimintasuunnitelma” kasvihuoneilmiön voimistumisen pysäyttämiseksi. Kokous vaatikin, että maailman kasvihuonekaasupäästöjä on leikattava 50 prosenttia vuoteen 2015 mennessä.

Täten ilmastokysymyksestä tuli ensi kertaa poliittinen. Maailmalta vaadittiin muutosta. Mutta alkoikin ”tulkitseminen” ja vääristely. Tämän tihutyön primus motoreina toimivat maailman suurimmat auto- ja öljy-yhtiöt, muiden muassa BP, DaimlerChrysler, Exxon, Ford Motor Company, General Motors Corporation ja Shell, jotka heti vuonna 1989 perustivat mukatieteellisen lobbausjärjestön nimeltä Global Climate Coalition. Ryhmän mukaan ilmatieteeseen liittyi epävarmuuksia ja siksi tarvittiin lisää tietoa.

Sittemmin vastaavia tieteellisiksi organisaatioiksi naamioituja organisaatioita on toiminut useita. Samoin liikkeellä on yksittäisiä väärintulkitsijoita, joiden vaikuttimia toimintaansa voi vain arvailla. Jotkut ovat ehkä vain harhautuneet kaiken heille tuputetun pseudotieteen alle. Kuka tietää.

Ja entä se lopputulos? Se maailman reagointi? Kaiken jo neljännesvuosisadan jatkuneen inttämisen jälkeen maailman kasvihuonekaasut eivät ole sitten Toronton kokouksen suinkaan tutkijoiden vaatimusten mukaisesti vähentyneet 50 prosenttia, vaan kasvaneet 50 prosenttia.

Yleinen tunnelma ilmastotutkijoiden keskuudessa onkin ollut jo useamman vuoden, että peli on ohi. Meni jo. Ihmiskunnan on nyt vain otettava vastaan, mitä tuleman pitää.

Minä vaadin tästä hyvästä tahallaan ilmastonmuutoksen hillintää haitanneiden skeptikoiden päitä vadille. Heitä pitää syyttää, ja raskaasti.

Median vastuu

Toinen instanssi, jonka suuntaan syyttävä sormeni kohdistuu, on media. Kun Jenni Virtanen kirjoittaa, että ”ilmas­to­tie­de on jo pit­kään jät­tä­nyt ta­val­li­sen ih­mi­sen tuu­lia­jol­le”, ja että ilmastonmuu­tos­ta ”ei ole nä­ky­nyt kotisoh­val­le”, hän unohtaa sekä oman että työnantajansa roolin tiedonvälittäjänä. Ei se tieteen vika ole. Vaan hänen, heidän, ja minunkin – meidän.

Ilmastoskeptikoiden suhteen tiedotusvälineet puolestaan ennättivät tuudittautua aivan liian pitkään niihin sinänsä yleviin, mutta ilmastokysymyksen tapauksessa vahingollisiksi osoittautuneiisiin periaatteisiinsa tasapuolisuudesta ja moniäänisyydestä.  Jos kuultiin kasvihuoneteorian ymmärtävää tutkijaa, tavattiin kuulla myös skeptikkoa.

Tämä on ollut sikäli pöljää, että aidosti ja oikeasti tiede on ollut ilmastokysymyksen päälinjoissa yksimielinen jo ainakin mainitut 25 vuotta. Tai sitten samaan tapaan pitäisi aina, jos puhutaan vaikkapa evoluutiosta, kuulla myös älyllisen suunnittelun kannattajaa, tai holokaustista puhuttaessa, koko juutalaisten joukkotuhon kiistäjää. Eikö?

Kuten Ilmatieteen laitoksen johtaja Mikko Alestalo on todennut jo vuosia sitten, ilmastoskeptisyys on yksinkertaisesti modernin tieteen halveksuntaa. Ei muuta. Piste.

Yksittäisen toimittajan kannalta median vastuu tietenkin merkitsee sitä, että hänen tulee ottaa asioista selvää, pitää päänsä kirkkaana ja tehdä parhaansa. Hyvän toimittajan toivoisi myös osaavan erottaa, milloin puhutaan asiaa, milloin kukkua. Joka tapauksessa, se suurempi vastuu sälyttyy mediatalojen ylemmille portaille, joiden olisi huolehdittava, että ilmastojournalismiin on riittävästi resursseja.

Toimituksiin tarvitaan ilmasto-osaajia

Kaikkiaan Hesarin Jenni Virtasen Selkoa käppyröistä -juttu jäi niin kauas ilmatieteen pitkään tunnetusta todellisuudesta, että päättelen hänen kirjoittaneen sen jonkinlaisen ulkomaanosaston yleistoimittajan osaamisen pohjalta. Samaa yleistoimittajuutta huusi myös HS:n juttukokonaisuuden hapuilevan kömpelö pääjuttu. Homma vain ei ole hallussa. Ilmastokysymyksen osaajat puuttuvat. Vaikka HS on sentään valtakunnan ykköslehti.

Olen viime vuosina useaan otteeseen ehdottanut, että ainakin suurimpien mediatalojen tulisi palkata toimituksiinsa erityisiä ilmastotoimittajia. Vain täten keskustelulla on minkäänlaista mahdollisuutta edetä tai edes säilyttää tasonsa. Tuskin satsaus mitenkään kohtuuton olisi. Kyse on sentään maailman kohtalonkysymyksestä. Onhan meillä urheilutoimittajiakin melkein joka lajille erikseen, ja kulttuuritoimitusten alta löytyy erikseen muun muassa kirjallisuus- ja musiikkitoimittajia.

Eikä mielestäni edes yksi ilmastotoimittaja taloa kohti riitä. Pelkästään ilmastotiede on hurjan laaja kenttä: meteorologiaa, ilmakehän fysikkaa, paleoklimatologiaa, paleontologiaa, oceanografiaa, glasiologiaa, biogeokemiaa, ekologiaa ja niin edelleen. Tämän päälle pitäisi sitten hallita niin kansainvälinen kuin kotimainen ilmastopolitiikka kaikkine sopimuskoukeroineen ja päästökauppoineen sekä koko varsinainen kysymys ilmastonmuutoksen hillinnästä: ilmastonmuokkaustekniikat, erilaiset energiamuodot, energiansäästötekniikat ja niin edelleen. Pari kolme henkeä olisi hyvä alku. Keskittymään ainoastaan tähän aihepiiriin.

Valitettavasti tiedän, että todellisuudessa trendi kulkee ainakin ympäristöjournalistien keskuudessa juuri päinvastoin. Erikoistehtäviä puretaan ja jo erikoistuneista tehdään tarvittaessa näppärästi siirreltäviä yleishenkilöjantusia.

Tapaus YLE – kirsikanpoiminnan lyhyt oppimäärä

Entä sitten itse sylttytehdas: YLE ja yksi sen kruununjalokivistä, A-ohjelmien A-studio? Mitä kyseisestä rimanalituksesta pitäisi sanoa?

Lyhykäisyydessään kyse oli siitä, että toimituspäällikkö Matti Virtanen sai puskettua ohjelmaan vanhan ideansa, jonka mukaan maapallon alailmakehän lämpenemisen hidastuminen viime vuosina todistaa, että koko ilmastonmuutos on pysähtynyt – ja täten kasvihuoneteoria on väärässä. Lisäksi hän sai juttunsa läpi myös YLEn verkkouutisiin.

Todellisuudessa tämä uutisankka käy lähinnä loistavasta esimerkistä kirsikanpoiminnasta – eli siitä, että esitetään vain ne valikoidut faktat, jotka sattuvat tukemaan omia tarkoituksia. Samalla laajempi kokonaiskuva unohtuu ja myös valitut ”faktat” tuppaavat helposti vääristymään.

M. Virtasen uutisen ensimmäinen kirsikka on tarkoitushakuinen ajanajakson valinta, joka alkaa aivan poikkeuksellisen lämpimästä el niño -vuodesta 1998. Tarkoitus ei siis ole häivyttää tulkinnasta kohinaa, ilmastojärjestelmän luontaista vaihtelua, vaan korostaa sitä. Näin ei tietenkään tulisi tehdä.

Lisäksi, yleensä meteorologisesti merkitsevänä ajanjaksona pidetään 30 vuotta eli valittu 16 vuoden jakso on kovin lyhyt. Erikoista onkin, että ilmastodebatin alkuaikoina 1980- ja 1990-luvuilla skeptikot itse tapasivat aina muistuttaa, että ei maailman vielä voi todeta lämpeneen, koska havaintojakso on liian lyhyt. Sittemmin, kun tämä oppi ei ole enää tukenut omia intressejä, se on ”yllättäen” unohdettu. M. Virtanen on itsekin tehnyt tämän takinkäännöksen.

Maapallon pintalämpötilan muutos pitkällä aikavälillä (NASA/GISS).

Toinen kirsikka on se, että alailmakehän lämpötila on toki vain yksi maapallon lämpenemisestä kertova tekijä. Lämpeneminen näkyy toki muuallakin, kuten maanpinnan, merten ja yläilmakehän lämpötiloissa. Kuka vielä muistaa, kuinka jokunen vuosi sitten skeptikot tapasivat julistaa kasvihuoneteorian vääräksi  juuri liian vähän lämmenneen yläilmakehän takia. No, nyt kun tämä ristiriita on selvinnyt, eikä teoria kaatunut, vuorossa on vaihteeksi alailmakehä.

Lisäksi lämpöä uppoaa esimerkiksi suurten jäätiköiden sulattamiseen, mistä aihepiiristä en ole huomannut suomalaisessa mediassa uutisoidun sitä äskeistä havaintoa, että Grönlannin mannerjäätikkö on läpeensä pehmennyt sen sisäosia myöten kuin voiksi. Tämä hälyttävä muutos on vienyt valtavasti energiaa, joka on poissa alailmakehästä.

Lisää kirsikanpoimintaa löytyy siitä skeptikoille tyypillisestä argumentoinnista, että silloin, kun mittarit näyttävät lämpenevää, tämän on tavattu selittää johtuvan vain auringon luontaisesta aktiivisuudesta (kuten M. Virtanenkin on aiemmin tehnyt MOT-ohjelmissaan). Mutta, nyt kun lämpeneminen näyttäytyykin yhdessä mittarissa odotettua vähäisemmältä, siitä ollaan visusti hiljaa, että viime vuosina auringon aktiivisuus on itse asiassa ollut poikkeuksellisen heikkoa.

Vanhan kierrätystä

Tämä kaikki on toki ollut M. Virtasen tiedossa jo ennen kuin hän teki viimeisimmän kohujuttunsa. Nyt tapetille noussut väittämä ilmastonmuutoksen pysähtymisestä on ollut M. Virtasen lempilapsi aina hänen vuonna 2006 tekemästä ohjelmastaan MOT: Al Goren epämiellyttävä puolitotuus alkaen. Hänen väitteensä yksisilmäisyys on tehty hänelle usean tahon toimesta moneen kertaan selväksi, mutta ei tämä ole häntä hetkauttanut.

Varsinkin ottaen huomioon M. Virtasen koko ilmastoskeptisen MOT-historian on päivänselvää, että hänen harrastamansa ilmatieteen tulosten vääristely on täysin tietoista ja tahallista. Mihinkään kokonaisuuksien ymmärtämiseen hän ei pyri.

Tällä kertaa suorastaan huipaisaksi koko episodin tekee se, että vain vajaa viikko ennen kohu-uutista YLEn verkkouutiset olivat jo käsitelleet saman alailmakehän vähäisen lämpenemisen tapauksen – ihan asiallisesti. ”Asiantuntijat uskovat suurimman syyn liittyvän valtameriin, jotka imevät itseensä valtavan määrän lämpöenergiaa. Niiden lämpeneminen on nähtävissä merenpinnan nousun kautta”, tämä aiempi uutinen (23.7.) kertoi. Myös mainitsemani yhteys auringon aktiivisuuden heikkouteen kävi ilmi.

Onkin käsittämätöntä, ettei uutistoimituksessa seurata edes omia uutisia. Vai uskottiinko YLE Uutisissa tosiaan, että M. Virtanen oli nyt löytänyt jonkin yllättävän viisastenkiven? Olisiko ehkä ilmastotoimittajalle käyttöä?

Kasvojen pesua, selittelyä…

YLE sai höpöuutisestaan rutkasti kriittistä palautetta ja uutisesta tehtiin YLElle myös ainakin yksi oikaisupyyntö. Miten YLE siis reagoi? A-studio ei mitenkään, mutta YLE Uutiset puolestaan meni jonkinlaiseen paniikkiin.

Ensin, 30.7. verkossa julkaistiin uutinen, joka kumosi Virtasen uutisen. ”Lämpeneminen ei ole kadonnut mihinkään”, kertoivat haastatellut Helsingin yliopiston tutkijat. Sitten, 2.8. ilmestyi Ilmatieteen laitoksen johtaja Mikko Alestalon haastattelu, jossa hän muistutti – taas kerran – että ”ilmastotutkijat ovat yksimielisiä ilmastonmuutoksesta”. Lisäksi 3.8. Alestalon haastattelu julkaistiin vielä uutena versiona. YLE Uutiset pesi kasvojaan.

Toisaalta, tällä tavoin mitään virhettä toimituksen taholta ei ole myönnetty eikä minkäänlaista oikaisua tehty. Oikeastaan päinvastoin, Uutiset antoivat vielä M. Virtasen jatkaa ristiretkeään ja kirjoittaa sivuilleen blogin.

Uudessa kirjoituksessaan Saat potkut, valehtelija, denialisti (3.8.) M. Virtanen selitteli väittämänsä oikeutusta kahdella tekijällä. Näistä ensimmäinen oli se, että alailmakehän lämpenemisen hidastuminen on ollut tieteelle yllätys. On, kieltämättä, mutta entä sitten? Aivan loogisia selityksiä on olemassa rutkasti. Ei sen vuoksi koko ilmatiedettä tarvitse heittää romukoppaan.

Myös vaikkapa se, että pohjoiset manneralueet ovat viime aikoina olleet suhteellisen viileitä ja erityisen lumisia, oli alkuun yllätys. Kuitenkin, kun asiaa on tutkittu, kuvio sopii aivan loogisesti ilmastonmuutoksen kokonaisuuteen. Pohjoisen jäämeren sulamisen seurauksena Arktis on lämmennyt, yläilmakehän suihkuvirtaukset muuttuneet ja talviset matalapaineet työntyneet etelämmäksi.

… ja taas lisää vääristelyä

M. Virtasen toinen selityslinja oli yrittää perustella hänen käyttämänsä lyhyt, 16 vuoden tarkastelujakso oikeutetuksi. Hän siteerasi muun muassa ilmastotutkija Ben Santerin johtaman ryhmän tutkimuksen ”johtopäätöstä” vuodelta 2011:

“Yksi vuosikymmen alailmakehän lämpötilahavaintoja on riittämätön osoittamaan hitaasti etenevää ihmisen aiheuttaman lämpenemisen signaalia. Tuloksemme osoittavat, että tarvitaan vähintään 17 vuoden mittainen lämpötila-aikasarja osoittamaan ihmisen vaikutus alailmakehän globaaliin keskilämpötilaan.”

Tämän perusteella M. Virtanen sitten tulkitsi, että jos lämpenemistä ei havaita 17 vuoteen, ”niin teoriaa kasvihuonekaasupäästöjen – etenkin nopeasti lisääntyvän hiilidioksidin – aiheuttamasta globaalista ilmaston lämpenemisestä on pakko tarkistaa”.

Tämä on kuitenkin alkeellinen virhetulkinta. Sitaatissahan vain sanotaan, että ainakaan 17 vuoteen asiaa on ihan turha pohtia! Ei heti sen jälkeen mitään pakkoa ilmatieteen perusteiden kyseenalaistamiseen synny. Tämän tajuaminen ei luulisi vaativan kovin kummoista luetun ymmärtämistä.

Sekin, että M. Virtanen ilmoittaa lainaamansa kohdan olevan tutkimuksen johtopäätös, on silkkaa vääristelyä. Todelliset johtopäätökset, jotka muuten vakiintuneeseen tapaan löytyvät tutkimuksen lopusta, kertovat näin:

”Ilmaston signaali ja kohina -suhteen analyysimme selvä viesti on, että ihmisen vaikutusten havaitsemiseksi troposfäärin lämpötilasta tarvitaan useampien vuosikymmenten havaintoja.”

Jostain syystä tätä M. Virtanen ei kuitenkaan huomannut. Ei sopinut agendaan, oletan.

YLE tienhaarassa

Mielestäni varsinkin YLE Uutiset on tullut tienhaaraan. Tällä hetkellä se sekä kuuntelee tiedettä että halveksuu sitä. Mutta molempia ei voi saada. Kun kumartaa yhdelle, pyllistää toiselle. Kumpaa ilmastoasiassa siis kannattaisi uskoa, tutkijoita vai toimituspäällikkö M. Virtasta? Siinäpä pulma.

Entä A-studio? Miten YLEn ajankohtaisjournalismin eettiset pelisäännöt sanovatkaan: ”Tärkein edellytys tehtävän onnistumiselle on yleisön luottamus. Yleisön tulee voida luottaa ajankohtaisjournalismin välittämiin tietoihin ja toimintatapoihin. … meidän on tunnettava vastuumme ja pidettävä ohjelmasisältömme ja toimintatapamme läpivalaisun ja kritiikin kestävinä.” Niinpä. Harkinnan paikka sielläkin?

Pian ”ilmastonmuutos on pysähtynyt” -kohun alettua havaitsin jokusen yleläisen konkaritoimittajan ilmaisseen sosiaalisessa mediassa tyytyväisyytensä siihen, että herätettiinpä ainakin keskustelua. Mutta tämä on laiha lohtu – eikä oikeastaan lohtu ollenkaan kun synnytetty keskustelu vain polkee paikallaan. Sen sijaan ilmastokeskustelun aito edistäminen olisi ollut jotain, josta taputtaa itseään ja kollegoitaan olkapäille.

Kaiken kaikkiaan koko tämä umpisurullinen episodi jälkimaininkeineen osoittaa, että ilmastojournalismi on maamme keskeisimmissä medioissa syvässä kriisissä. Ja me – ja maapallo – pahassa pulassa.

 

Kirjoittaja on ilmastoasioihin perehtynyt tiedetoimittaja, joka on muun muassa kirjoittanut kirjan Ilmastonmuutos. Nyt. (Otava, 2007 ja Seven, 2008) ja kirjoittaa parhaillaan kirjaa ekologisesta rakentamisesta.