Hyppää pääsisältöön

Hämeenlinna, tavallinen kaupunki

Hannu Kivioja Q-teatterin näytelmässä Hämeenlinna.
Hannu Kivioja Q-teatterin näytelmässä Hämeenlinna. Kuva: Q-teatteri/ Pate Pesonius hannu kivioja

Ei me ihmiset oikein osata tätä elämää. Tuo ajatus mielessäni seisoskelin pysäkillä Q-teatterin ensi-illan jälkeen, rutkasti myöhässä olevaa bussia odotellessani. Näkemäni näytelmä oli Juha Itkosen entisestä kotikaupungistaan kirjoittama Hämeenlinna. Siinä katsotaan Hämeenlinnaa etelähelsinkiläisestä näkökulmasta. On se Suomi, jossa sykkii ja tapahtuu. Ja sitten on se, jossa ei. Suurin osa meistä elää jälkimmäisessä.

Q-teatterin Hämeenlinna. Kuva Pate Pesonius.

Jussi Nikkilä on ohjannut Itkosen tekstistä irtonaisen, painavia ihmiskohtaloitaan ilmavasti kuljettavan esityksen. Näytelmä on satuttava ja hauska. Se rysäyttää ostoskärryt kolisten tavallisen ihmisen tavallisen elämän ytimeen. Hämeenlinnassa eletään tätä päivää: on Prisma, Rosso, Kannustalo ja tötsä halpaa rosé-viiniä. Tehdään töitä, haaveillaan rakkaudesta, isommasta kodista, risteilystä, uudesta urasta. Riidellään, juopotellaan ja petytään. Sössitään vähäsen tai totaalisesti. Onni on juuri niin haurasta kuin se oikeasti on. 

Hienot näyttelijät ottavat rooleistaan kaiken irti. Varsinkin Sanna-Kaisa Palo ja Pirjo Lonka loistavat. Palo näyttelee näytelmän kertojaa, helsinkiläistä julkkistoimittajaa, joka on saanut poikkeavan toimeksiannon. Hänen on mentävä Hämeenlinnaan, ja kirjoitettava kaupungista reportaasi Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen. Mikä läsnäolo Palolla onkaan! Hän on yhtäaikaa höyhenpuuhkankevyt ja painava, täynnä sävyjä, täynnä sähköä. Pirjo Lonka näyttelee tissuttelevaa Päiviä, kaupan hedelmä- ja vihannesosaston esimiestä, jota elämä ei ole päästänyt helpolla. Lonka tekee roolinsa niin rempseän osuvasti, että tuttavani kuiskutti väliajalla: "Ihan kuin mun anoppi", ja heti perään toinen: "Ihan kuin mun äiti". Pukusuunnitelija Riitta Röpeliselle erikoiskiitos, niin tunnistettavasti nämä naiset on puettu.

Eero Ritala ja Elena Leeve ovat näytelmän täydellinen nuoripari, jolla kaikki on hyvin. Kunnes ei enää olekaan. Kummankin roolityö kasvaa kepeästä syväksi näytelmän edetessä. Lotta Kaihua näyttelee intensiivisesti kivikasvoista Santtua, naista armeijan harmaissa. Hän on kova, niin kuin herkimmän on joskus oltava.

Hannu Kiviojan rooli sovitusta etsivänä, perheensä hylänneenä ja asiansa tyystin sotkeneena isänä tuntui ensi-illassa poikkeavan muusta ensemblestä. Kivioja näytteli hitaammin, ehkä tyylitellymmin. Ystäväni sai minut väliajalla tajuamaan miksi: jos mies on ollut 10 vuotta vankilassa, totta kai hän on eri rytmissä kuin muut. Pihalla kaikesta kuin se kuuluisa lumiukko.

Hannu Kivioja ja Lotta Kaihua. Kuva Pate Pesonius.Näytelmän lopun minä ja ystäväni tulkitsimme eri tavoin. Kuoliko joku, miten kuoli, vai jäikö vain ikkunan taakse, en tiedä. Ripaus lohtua lopussa yhtäkaikki on,  toivoa anteeksiannosta. Yleisön aplodit olivat pitkät ja kiitolliset. Syystä.

Kotimatkalla bussissa, pimeää Helsinkiä katsellessani, ajattelin että kenties kaikesta vaikeasta ei tarvitse aina osata puhua. Ehkä kaikkia solmuja ei täydy yrittää aukaista. Jos vain osaisi  olla armollisempi. Itselle ja toisille.

 

Q-teatteri: Hämeenlinna. Käsikirjoitus Juha Itkonen, ohjaus Jussi Nikkilä. Äänisuunnittelu ja musiikki Kasperi Laine, lavastus Camilla Nenonen, pukusuunnittelu Riitta Röpelinen, valosuunnittelu Ada Halonen, maskeeraus Riikka Virtanen. Rooleissa Lotta Kaihua, Hannu Kivioja, Pirjo Lonka, Sanna-Kaisa Palo, Eero Ritala ja Elena Leeve 28.9. asti, 2.10. alkaen roolissa Saara Kotkaniemi. Ensi-ilta 12.9.2013.


YLE Teeman Tekijänä: Jussi Nikkilä -ohjelma seuraa ohjaajan työpäivää kolme viikkoa ennen Hämeenlinnan ensi-iltaa. 


Penkkitaiteilija

  • Rakkaus on ruma sana, mutta kaunis asia

    Rakas äiti on suomen kaunein sanapari.

    Kun kysytään, mikä on suomen kielen kaunein sana, pitäisi ensin tarkentaa, tarkoitetaanko sillä ihanimman asian nimeä vai soinniltaan miellyttävintä sanaa. Moni pitää kauniina pehmeitä soljuvia äänteitä. Alavilla mailla hallanvaara on klassikko, vaikka sen merkitys uhkaa sadon paleltuvan.

  • Avaruusromua: Sumutorvia, tuhkaa, aaltoja ja aavekaupungin ääniä

    Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia.

    "Yhtäkkiä tajusin, että tein kaiken aivan väärin", toteaa amerikkalainen säveltäjä Steve Moore. "Pyrin aina luomaan jotakin, jolla ei ole alkua eikä loppua", sanoo amerikkalainen elektronimuusikko Taylor Deupree. "Tahdon kertoa äänillä samalla tavoin kuin elokuvaohjaajat kertovat kuvilla", selittää australialainen musiikintekijä Martin Kay. "Me emme tiedä luonnosta vielä juuri mitään", väittää japanilainen äänitaiteilija Yoshio Machida. Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia, kummallisia ajatuksia ja omalaatuista musiikkia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Oletko tosikko vai uppoaako ironia?

    Ironia on taitolaji.

    Törmääkö sarkasmiin, ironiaan ja ivaan nykyään yhä useammin, vai tuntuuko vain siltä? Poliitikot selittelevät sanomisiaan väärinymmärrettynä ironiana: “se oli vain läppä!”. Nuoriso muodostaa sarkastisen salakielen salaseuroja. Käänteistä kieltä ymmärtämätön joutuu naurunalaiseksi. Ironia on monesti hauskaa ja nokkelaa.

  • Arto Paasilinnan Ulvova mylläri Lukupiirissä - tule mukaan keskustelemaan!

    Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800

    Tule mukaan radion Lukupiiriin 30.3. klo 19! Ulvova mylläri kysyy, missä menevät normaalin ja hyväksytyn rajat? Kuka lopulta on Ulvovassa myllärissä hullu? Paasilinnan romaani ilmestyi vuonna 1981 ja sen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Suomeen. Onko kirjan sanoma edelleen ajankohtainen? Entä millaista on Ulvovan myllärin huumori? Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri