Hämeenlinna, tavallinen kaupunki

Ei me ihmiset oikein osata tätä elämää. Tuo ajatus mielessäni seisoskelin pysäkillä Q-teatterin ensi-illan jälkeen, rutkasti myöhässä olevaa bussia odotellessani. Näkemäni näytelmä oli Juha Itkosen entisestä kotikaupungistaan kirjoittama Hämeenlinna. Siinä katsotaan Hämeenlinnaa etelähelsinkiläisestä näkökulmasta. On se Suomi, jossa sykkii ja tapahtuu. Ja sitten on se, jossa ei. Suurin osa meistä elää jälkimmäisessä.

Jussi Nikkilä on ohjannut Itkosen tekstistä irtonaisen, painavia ihmiskohtaloitaan ilmavasti kuljettavan esityksen. Näytelmä on satuttava ja hauska. Se rysäyttää ostoskärryt kolisten tavallisen ihmisen tavallisen elämän ytimeen. Hämeenlinnassa eletään tätä päivää: on Prisma, Rosso, Kannustalo ja tötsä halpaa rosé-viiniä. Tehdään töitä, haaveillaan rakkaudesta, isommasta kodista, risteilystä, uudesta urasta. Riidellään, juopotellaan ja petytään. Sössitään vähäsen tai totaalisesti. Onni on juuri niin haurasta kuin se oikeasti on. 

Hienot näyttelijät ottavat rooleistaan kaiken irti. Varsinkin Sanna-Kaisa Palo ja Pirjo Lonka loistavat. Palo näyttelee näytelmän kertojaa, helsinkiläistä julkkistoimittajaa, joka on saanut poikkeavan toimeksiannon. Hänen on mentävä Hämeenlinnaan, ja kirjoitettava kaupungista reportaasi Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen. Mikä läsnäolo Palolla onkaan! Hän on yhtäaikaa höyhenpuuhkankevyt ja painava, täynnä sävyjä, täynnä sähköä. Pirjo Lonka näyttelee tissuttelevaa Päiviä, kaupan hedelmä- ja vihannesosaston esimiestä, jota elämä ei ole päästänyt helpolla. Lonka tekee roolinsa niin rempseän osuvasti, että tuttavani kuiskutti väliajalla: "Ihan kuin mun anoppi", ja heti perään toinen: "Ihan kuin mun äiti". Pukusuunnitelija Riitta Röpeliselle erikoiskiitos, niin tunnistettavasti nämä naiset on puettu.

Eero Ritala ja Elena Leeve ovat näytelmän täydellinen nuoripari, jolla kaikki on hyvin. Kunnes ei enää olekaan. Kummankin roolityö kasvaa kepeästä syväksi näytelmän edetessä. Lotta Kaihua näyttelee intensiivisesti kivikasvoista Santtua, naista armeijan harmaissa. Hän on kova, niin kuin herkimmän on joskus oltava.

Hannu Kiviojan rooli sovitusta etsivänä, perheensä hylänneenä ja asiansa tyystin sotkeneena isänä tuntui ensi-illassa poikkeavan muusta ensemblestä. Kivioja näytteli hitaammin, ehkä tyylitellymmin. Ystäväni sai minut väliajalla tajuamaan miksi: jos mies on ollut 10 vuotta vankilassa, totta kai hän on eri rytmissä kuin muut. Pihalla kaikesta kuin se kuuluisa lumiukko.

Näytelmän lopun minä ja ystäväni tulkitsimme eri tavoin. Kuoliko joku, miten kuoli, vai jäikö vain ikkunan taakse, en tiedä. Ripaus lohtua lopussa yhtäkaikki on,  toivoa anteeksiannosta. Yleisön aplodit olivat pitkät ja kiitolliset. Syystä.

Kotimatkalla bussissa, pimeää Helsinkiä katsellessani, ajattelin että kenties kaikesta vaikeasta ei tarvitse aina osata puhua. Ehkä kaikkia solmuja ei täydy yrittää aukaista. Jos vain osaisi  olla armollisempi. Itselle ja toisille.

Q-teatteri: Hämeenlinna. Käsikirjoitus Juha Itkonen, ohjaus Jussi Nikkilä. Äänisuunnittelu ja musiikki Kasperi Laine, lavastus Camilla Nenonen, pukusuunnittelu Riitta Röpelinen, valosuunnittelu Ada Halonen, maskeeraus Riikka Virtanen. Rooleissa Lotta Kaihua, Hannu Kivioja, Pirjo Lonka, Sanna-Kaisa Palo, Eero Ritala ja Elena Leeve 28.9. asti, 2.10. alkaen roolissa Saara Kotkaniemi. Ensi-ilta 12.9.2013.

YLE Teeman Tekijänä: Jussi Nikkilä -ohjelma seuraa ohjaajan työpäivää kolme viikkoa ennen Hämeenlinnan ensi-iltaa.