Hyppää pääsisältöön

Suomen viranomaiset ja maan tapa

Oleg Galouchkon tapaus paljastaa jotain olennaista Suomen oikeusjärjestelmästä. Viranomaiset luottavat enemmän toistensa sanaan, kuin yksittäisen ihmisen väitteisiin.

Galouchko otettiin kiinni helmikuussa Helsinki-Vantaan lentokentällä. Pidätyksen jälkeen Galouchkon säilössä pitämisen jatkamista käsiteltiin Vantaan käräjäoikeudessa. Galouchko ja hänen perheensä pitivät erityisen pöyristyttävänä, että KRP:n tutkinnanjohtaja otti Vantaan käräjäoikeuden istunnossa puheenvuoron ja sanoi olleensa yhteydessä oikeusministeriöön, jossa ollaan myös sitä mieltä, että Galouchkon olisi pysyttävä vangittuna.

Suomalaisen korvaan tällainen viranomaisyhteistyö ei kuulosta kovinkaan kummalliselta. Totta kai poliisi ja luovutuksesta vastaava ministeriö keskustelevat epävirallisesti. Viranomaiset eivät ole edes pyrkineet peittelemään yhteydenpitoaan. Vantaan käräjäoikeuden viimeisessä päätöksessä todetaan, että ”Kopra on ollut tiiviisti yhteydessä oikeusministeriöön, jossa myös ollaan matkustuskiellon kannalla.”

Tarvittiin venäläiskanadalainen liikemies ennen kuin tämä viranomaisten ”maan tapa” alkoi näyttäytyä uudessa valossa. Useimmissa muissa Euroopan maissa luovutuspyynnöistä järjestetään kunnollinen oikeudenkäynti, julkinen kuuleminen, jossa erilaiset kannat punnitaan. Suomessa päätöksen luovuttamisesta tekee oikeusministeriö. Päätöksestä ei ole mahdollista valittaa.

Oikeusministeriö on siis tässä asiassa tuomarin roolissa. Siksi sen ei pitäisi ottaa etukäteen kantaa siihen, pitääkö Galouchko pitää säilössä vai ei. Jos ministeriö pyrkii aktiivisesti jatkamaan Galouchkon vangitsemista, se vihjailee samalla, että poliittinen päätös Galouchkon luovuttamisesta on jo tehty ja että Galouchko täytyy pitää vangittuna, jotta päätös saadaan täytäntöön.

Pienessä maassa eri viranomaiset ovat tottuneet tekemään yhteistyötä. Tuomiovaltaa ja toimeenpanovaltaa käyttävät tahot eivät ole niin erillisiä ja itsenäisiä, kuin niiden pitäisi olla.
Jos tapauksen käsittelyssä tulee virhe tai väärinkäsitys, se läpäisee koko viranomaiskoneiston. Galouchkon tapausta alettiin käsitellä rikollisen luovuttamisena, ei poliittisista syistä vainotun ihmisen oikeustapauksena. Tämä ratkaisi sen, miten Galouchkoa ja hänen perhettään kohdeltiin. Aluksi Galouchkon ei annettu edes soittaa omaisilleen, ja hänet pakotettiin puhumaan puhelimessa pelkkää englantia.

Galouchko pyysi neljä kertaa päästä vapaalle odottamaan mahdollista luovutuspäätöstä. Joka kerta Vantaan käräjäoikeus eväsi pyynnön. Käytännössä Vantaan käräjäoikeus siis siunasi KRP:n ja oikeusministeriön vaatimukset säilössäpidon jatkamisesta.

Myöhemmin viranomaisrintamaan liittyi myös Suomen korkein oikeus, joka totesi, että Galouchkon luovuttamiselle Venäjälle ei ole esteitä. Korkein oikeus keskittyi lausunnossaan pohtimaan kaksoisrangaistavuutta, eli ovatko Galouchkon väitetyt teot rikoksia sekä Suomen että Venäjän lainsäädännön mukaan. Venäjällä nostettujen syytteiden mahdollista poliittisuutta korkein oikeus ei ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää. Ihmisoikeusnäkökulmaa ei juuri huomioitu.

Galouchko itse uskoo, että viranomaisten toiminnan taustalla on Suuri Salaliitto, jossa taustalla naruista vetelee Venäjän turvallisuuspalvelu FSB. Tästä on joitain viitteitä, mutta todennäköisempää on, että kyse on suomalaisille tyypillisestä virkaintoisuudesta ja auktoriteettiuskosta. Viranomaiset eivät uskalla käyttää omaa harkintaa, vaan luottavat sokeasti esimerkiksi juuri Interpolin etsintäkuulutuksiin ja Venäjän luovutuspyyntöihin. Tärkeintä on saada kansainväliset sopimukset täytettyä.

Kommentit